Eating in a restaurant

Hei ihanat ja kuvankaunista tiistaipäivää! Tänään ajattelin kertoa tuntemuksistani liittyen.. Aivan, ulkona syömiseen.

                      Olen jo pienestä pitäen käynyt mielelläni ulkona (ravintolassa) syömässä. En osaa sanoa, miksi, mutta rakastan sitä juhlavuuden tuntua, kun tilattua annosta odotellaan. Edes pieni ”nälänpoikanen” ei haittaa, kun saa jutella mukavia perheenjäsenten kanssa. Ala-asteella ollessani kävimme silloin tällöin sunnuntaisin aasialaisessa (jep, laaja käsite) ravintolassa syömässä, jossa otin aina vakioannoksen: bambua, herkkusieniä ja härkää sekä friteerattuja banaaneja jäätelön kera. Hassua, miten tietyt asiat muistaa melkein läpi elämän.. Olen myös ihmetellyt, miksi en edes syömishäiriöaikana ahdistunut ulkona syömisestä (vaikkakaan en kyennyt tilaamaan jälkiruokaa). Se lienee ollut yksi syy, miksi diagnoosiksi tuli ”epätyypillinen anoreksia”.. Tämä on mielestäni outoa – mutta toisaalta äärimmäisen helpottavaa. Sh kahlitsi niin monta muuta ovea, mukaan lukien juhlat, että oli vain helpotus että ulkona syöminen onnistui. Nyt, kun asiaa mietin, luulen tietäväni miksi ravintolaruoat eivät ahdistaneet: minun ei itse tarvinnut ottaa vastuuta ruoan sisällöstä, mikä sai anoreksiapeikon ja mieltä jatkuvasti kalvavan ahdistuksen hetkeksi laantumaan. Tunnen olevani jonkinlainen poikkeus, sillä monia anorektikoita ahdistaa juuri se, että he eivät kykene vaikuttamaan ruoan sisältöön. Sama asia oli – ja on – myös pakko-oireisen häiriön kanssa; kun joku teki päätöksen puolestani, ahdistus oli vieras asia.

                      Nykyäänkin tilanne on suorastaan erinomainen. Innostun heti, kun äiti ehdottaa ulkona syömisen mahdollisuutta ja nautin siitä sydämeni kyllyydestä. Esimerkiksi viime kuussa juhlistimme ylioppilaskirjoitusteni päättymistä syömällä intialaisessa ravintolassa (jossa minulla muuten myös on vakioannos) ja olin aivan ”taivaassa”. On kuitenkin myönnettävä, että en edelleenkään pysty astumaan pikaruokaravintolaan ahdistumatta. Selviän kyllä ilman ahdistusta, jos en syö hampurilaista. Myöskään ranskalaisia en ole syönyt moneen, moneen, moneen vuoteen (ja silti jollain tiedostamattomalla tasolla niitä tekisi mieli). Olin esimerkiksi tosi iloinen, kun kävimme noin kuukausi takaperin poikaystäväni kanssa Mc Donald’silla ja söin siellä kanawrapin – ilman ahdistusta. ”Tulta päin” vaan tässäkin asiassa.

                      Ruoka-aiheinen postaus tänään, katsotaan mitä huomenna juolahtaa mieleen. Rauhallista yötä ja voimahalaus huomiseen päivään – olette ihania! ♥ P.S. Kryptojen ratkomisesta lienee ollut jotain hyötyä; en muistaakseni ole linkittänyt vielä tätä laulua: https://www.youtube.com/watch?v=kPfgGkyUzEk