If I had a chance to decide...
Pohdiskelevaa tiistaita, ihanat! Kuten eilettäin sanoin, tämä postaus on samanaikaisesti sekä syvällinen että jollain tapaa positiivinen. Tätä aihetta olen miettinyt jo pitkään, ja päätin viimein siitä kirjoittaa: jos saisin nyt päättää, olisinko sairastunut anoreksiaan, vastaisin myöntävästi.
Tämä voi kuulostaa oudolta jonkun sellaisen korviin, joka ei itse ole sairastanut mielenterveyden häiriötä, tai jonka lähipiirissä ei ole mielenterveysongelmaista. Olen jutellut asiasta hyvän ystäväni kanssa, johon tutustuin osastolla. Hänellä ei ole/ollut syömishäiriötä, mutta sanoo olevansa samaa mieltä kanssani. Ensinnäkin, sitä osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin: jos joku vaikkapa manaa sadesäätä, voi tokaista, että sateella on tapana väistyä kohtalaisen nopeaa auringon tieltä - sen sijaan moni elää mielenterveyden häiriön kanssa vuosia, jotkut kenties jopa vuosikymmeniä. Toiseksi, meistä osaston nuorista muodostui eräänlainen toinen perhe, ja vaikka diagnooseja oli paljon erilaisia, jokainen silti ymmärsi toisiaan. Kolmanneksi (ja tämän sanon täysin vilpittömästi), minusta todella tuntuu että osastojakso pelasti henkeni. Koska olin niin huonossa kunnossa - fyysisesti ja varsinkin henkisesti - oli todella tärkeää saada pieni hengähdystauko, ja ennen kaikkea tuntea olevansa turvassa rankalla matkalla lapsesta nuoreksi. Siellä myös uskalsin itkeä; vaikka halaus tai sylissä pito ei voinutkaan toteutua, tunteiden oli helpompi antaa tulla, kun joku laittoi käden olkapäälle tai otti kädestä. Neljänneksi, viimeksi tänään mietin sitä, kuinka suuret vastoinkäymiset elämässä saavat pienet koettelemukset tuntumaan pelkältä pölyltä.
Tällaista "settiä" tänään, koskahan ehdin kirjoitella seuraavan kerran.. Hyvää yötä, maailman parhaat lukijat; tämä nuori nainen lähtee nyt nukkumaan, jotta jaksaa huomenna taas opiskella! P.S. Jälleen uusi kappale suosikkeihini: https://www.youtube.com/watch?v=qlmBhckIPy8
Living with migraine - elämää migreenin kanssa
Opiskeluvapaata maanantaita, ihanat! Minua ihan hävettää, kuinka hirveän huonosti olen hoitanut bloggauksen; viimeisin postaus on näemmä marraskuun alusta.. Päätin kuitenkin pitkästä aikaa tehdä postauksen, tällä kertaa siitä, millaista on elämä migreenin kanssa.
Olen aina ollut "päällä jännittäjä", millä tarkoitan siis sitä, että jännittävissä tilanteissa pää ilmoittaa olemassaolostaan. Osastolla ollessani päänsäryt - jostain syystä - hävisivät lähes kokonaan, ja niitä oli ehkä ainoastaan kerran tai pari. Lukiossa ollessani äiti päätti käyttää minua lääkärissä, koska kivut piinasivat minua miltei päivittäin. Lääkäri diagnosoi minulla migreenin, ja kuvaili minua "sähköpupuksi", joka on jatkuvasti aistit terävinä ympäristön ärsykkeiden suhteen; viiksikarvani ovat siis koko ajan pystyssä. Mitä migreeni sitten on? En jaksa alkaa selittää sen virallista määritelmää (tässä kuitenkin linkki Duodecimin sivuille, jos jotakuta kiinnostaa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00047&p_hakusana=Migreeni), mutta sen sanon, että migreeni on tila, jolloin kaikki äänet, värit ja hajut tuntuvat 100-kertaisina ja olo on suoraan sanottuna yhtä h*lvettiä.. Silloin tuntuu, että kuolee ja pelkää sitä. Kun kohtaus ei parane, pelkää, ettei kuolekaan. Elämäni kaameimmat migreenikohtaukset ovat iskeneet ennen Wanhojentanssien juontoa, äidinkielen puhekurssin tunnilla, bussimatkalla Tallinnasta Ouluun ja serkkuni häiden jälkeisenä aamuna - vaikka en ollut edes nauttinut alkoholia. Mikä noista tekee erityisen kaameita? Se, että vaikka minulla on auraton migreeni, noina kertoina olen ollut hyvin lähellä oksentaa. Monet, joilla on aurallinen migreeni, toivovat auratonta; toisaalta ymmärrän heitä hyvin, koska auralliseen liittyy lähes poikkeuksetta näköhäiriöitä, toisaalta olen monesti halunnut vaihtaa paikkoja heidän kanssaan, koska aurallinen migreeni "ilmoittaa itsestään" etukäteen ja voi ottaa lääkkeen ennakkoon (auraton iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta).
Tällä hetkellä tilanne on jo parempi, mutta koska opiskelen homekoulussa (jossa rakennusurakoitsijat ovat viimeiset 20 vuotta väittäneet homeallergikkojen kuvittelevan oireet), migreeni aina pahenee lähiviikoilla - joita ONNEKSI on vain seitsemän näin kevätlukukautena. Viime viikolla migreeni iski (vain) torstaina ja eilen. Nykyään, kun kohtaus iskee, pyrin ottamaan heti migreenilääkkeen ja menemään johonkin pimeään tilaan lepäämään. Jostain syystä myös jäisten mustikoiden syöminen auttaa minulla kipuun. Valitettavan usein migreeni saattaa pitkään pysyä aisoissa ja iskeä sitten äkkiarvaamatta uudelleen. Olen muutaman kerran naurahtanut kolkosti, kun joku kavereistani valittaa lievää pääsärkyä ja kysyy, onkohan hänellä migreeni. Tuohon kysymykseen minulla on tapana vastata, että minä jos kuka tiedän, mitä on migreenipäänsärky.
Hupsis, tästäpä tulikin pitkä sepustus.. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain yhtä aikaa syvällisemmästä ja/mutta posiitivisemmasta aiheesta. Tämä nuori nainen valmistautuu henkisesti huomiseen etäopiskeluun, hyvää yötä ihanat! *heart* P.S. Olen saattanut jo linkittää, mutta tämä on vaan niin ihana: https://www.youtube.com/watch?v=twkaEwfw5l4
