Being a control freak - before and nowadays

Leppoisaa lauantaita, ihanat! <3 Jo ensimmäinen "virke" riitelee otsikon kanssa pahemman kerran, heh.. Olen monessa kirjoituksessa puhunut kontrollista, mutta nyt päätin "uhrata" sille kokonaisen postauksen.

Olen aivan pienestä elänyt milloin tiukemmassa, milloin aavistuksen löyhemmässä kontrollissa (isän, mutta kieltämättä myös äidin ja isoveljen, taholta). Tästä johtuen alitajuntaani on iskostunut, että tiukka kontrolli on tavoittelemisen arvoinen asia. Ja koska se on alitajunnassani iskostuneena, olen varsin kontrolloiva itseäni kohtaan. Tämä ominaisuus näkyi minussa jo päiväkodissa - joskaan kontrollini kohteena eivät suinkaan olleet leikkikaverini, vaan minä itse. Yksi mieleenpainuvimmista esimerkeistä on, kun pienenä 5-6-vuotiaana tyttönä kaadoin maitolasin, täysin vahingossa; katso postaus "Praising myself - before and nowadays". Isän reaktio (huutaminen, kiroilu) sai minut juoksemaan komeroon piiloon, jossa sitten soimasin itseäni vahingosta.

Vielä nykyäänkin kontrolli on vahvasti läsnä elämässäni. Nykyään tiedostan, mihin se liittyy: menettämisen pelkoon, siihen että en kelpaa tällaisenaan. Itse asiassa luulen, että anoreksiaan sairastuminen oli seurausta juuri tästä. Monet anorektikot ovat sanoneet minulle, että he sairastuivat koska halusivat hallita edes jollain osa-alueella muutoin kaoottista elämäänsä. Tuohon minulla on tapana hymyillä surullisesti ja todeta, että sairastunut ei hallitse ruokaa ja syömistä vaan syöminen ja ruoka sairastunutta. (Trust me, I do know what I am talking about..) Varsin hyvä esimerkki tästä on, kun isä huudahti reilu vuosi sitten aamupalapöydässä, että "Onko tuossa jogurtissa noin paljon tyydyttyneitä rasvahappoja!" - yksi pahimmista jutuista, mitä toipuvalle syömishäiriöiselle voi sanoa. Seuraus oli - jo tuolloin - että en syönyt lounasta silloin, kun minun oli nälkä, vaan silloin kun kellosta oli kulunut riittävästi aikaa. Miksi ihmeessä? Koska ajattelin, että jos en kelpaa tällaisena niin ei sitten syödä ollenkaan. Järjetöntäkö? Todellakin. Sama kuvio toistaa itseään myös nyt, kun äidillä on syöpä. Tunnen ahdistuksen ja surun, mutta en uskalla näyttää niitä itkemällä, koska pelkään että en kelpaa itkevänä ja surullisena. En edes terapiassa, vaikka tiedän sen olevan järjenvastaista. Toisaalta olen ottanut tämän asian suhteen valtavia harppauksia; ennen en edes tunnistanut negatiivisia tunteitani, koska niitä oli kiellettyä kokea. Nyt pystyn jo myöntämään ja pukemaan sanoiksi sen, että olen ahdistunut/surullinen. Kontrollin hölläämisessä on kieltämättä auttanut myös se, että opettajamme mainitsi kiroilevien (ja epäystävällisten) muistisairaiden vanhusten olevan heitä, joilla on elämässään ollut kovin kontrolli; en minä halua olla sellainen!

Oho, tästä aiheesta syntyisi näköjään vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta minun pitää mennä leipomaan kakku, kun äidin äiti täyttää tänään 92.. Leppoisaa - ja kontrollivapaata - päivänjatkoa teille, rakkaat lukijat! P.S. Kehittelin pienen runon tässä yksi päivä:

Elämä on hauras,

  olit köyhä taikka vauras.

Koskaan ei voi liikaa korostaa,

  kuinka paljon toista rakastaa!

Vaali joka hetkeä,

  sitä lyhintäkin retkeä.