Having an atopic exema - before and nowadays
Aurinkoista ja vähän sateista torstaita, ihanat! Nyt kun Diakonia-ammattikorkeakoulun pääsykokeet ovat onnellisesti takanapäin (voi vaan jännittää, miten käy), ajattelin tänään hieman valottaa, miltä tuntuu, kun on kärsinyt viimeiset 18 vuotta atopisesta ihottumasta..
Sairastuin siis 3-vuotiaana atopiseen ihottumaan. Päiväkoti-ikäisenä minua pidettiin ihoni vuoksi "kummajaisena" ja minulta kysyttiin lukemattomia kertoja, eihän "sammakkoihottumani" tartu (nimitys tuli luultavasti siitä, että ihoni tosiaan muistutti sammakonkutua). Nyt kun sitä miettii, se oli vaan tavallista lasten ilkeilyä siitä, että olin erilainen, mutta silloin se tuntui tosi satuttavalta. Ensimmäisen luokan alkuun eli nelisen vuotta vanhempani rasvasivat minua vuorotellen, siitä lähtien olen itse huolehtinut rasvojen laittamisesta (laskelmieni mukaan ~ 14 vuotta). En jaksa edes muistaa, mitä kaikkea ihon parantamiseen on kokeiltu; erityisen hyvin mieleeni on jäänyt valohoito (jolla ei ollut mitään positiivista vaikutusta). Lisäksi olen luultavasti käyttänyt kaikkia rasvoja, joita on olemassa, kookosöljy mukaan lukien - ja kortisonista on tullut "paras ystäväni". Olen jo pienestä pitäen hävennyt ihoani atopian takia ja yrittänyt peitellä sitä parhaani mukaan.. Mikä atopiassa on mielestäni rasittavinta? Se, että lähes koko ajan kutittaa ja rasvoja pitää käyttää kahdesti päivässä. Ja jos ei kutita, niin sitten yleensä sattuu sairaasti, kun olen raapinut itseni vereslihalle (juuri nyt en esimerkiksi pysty nojaamaan kyynärpäihini, kun ne ovat kuivat ja kipeät). Olin tanssimassa voitontanssia kuullessani, että atopia helpottaa monilla teini-ikään tultaessa, mutta minun kohdallani se ei näköjään ole toteutunut..
Monet atoopikot vannovat kesällä auringon nimeen, mutta minun pitää vältellä sitä aurinkoihottuman takia - joka jo tänäkin kesänä on iskenyt kyntensä minuun, joskin poikkeuksellisen aikaisin. Nykyisin olen jo enemmän sinut tämän kanssa, vaikkakaan en pidä peilissä näkyvistä käsien kuvatuksista (johtunee siitä, että anoreksia on saanut taas otteen minusta).. No, yritän käsitellä näitä asioita, niin eiköhän se olo helpota. {Joskus sitä vaan väistämättä miettii, että atopia olisi saanut jättää puhkeamatta, kun elämä ei ole päästänyt minua kauhean helpolla.
Tällaista tänään, katsotaan, mitä ensi kerralla keksin. Hyvää yötä, ihanat! P.S. Haluan osoittaa tämän kappaleen valtavan rakkaalle poikaystävälleni; haluan vanheta kanssasi kuten tässä lauletaan: https://www.youtube.com/watch?v=1Y4_BivnrwM
Sairastuin siis 3-vuotiaana atopiseen ihottumaan. Päiväkoti-ikäisenä minua pidettiin ihoni vuoksi "kummajaisena" ja minulta kysyttiin lukemattomia kertoja, eihän "sammakkoihottumani" tartu (nimitys tuli luultavasti siitä, että ihoni tosiaan muistutti sammakonkutua). Nyt kun sitä miettii, se oli vaan tavallista lasten ilkeilyä siitä, että olin erilainen, mutta silloin se tuntui tosi satuttavalta. Ensimmäisen luokan alkuun eli nelisen vuotta vanhempani rasvasivat minua vuorotellen, siitä lähtien olen itse huolehtinut rasvojen laittamisesta (laskelmieni mukaan ~ 14 vuotta). En jaksa edes muistaa, mitä kaikkea ihon parantamiseen on kokeiltu; erityisen hyvin mieleeni on jäänyt valohoito (jolla ei ollut mitään positiivista vaikutusta). Lisäksi olen luultavasti käyttänyt kaikkia rasvoja, joita on olemassa, kookosöljy mukaan lukien - ja kortisonista on tullut "paras ystäväni". Olen jo pienestä pitäen hävennyt ihoani atopian takia ja yrittänyt peitellä sitä parhaani mukaan.. Mikä atopiassa on mielestäni rasittavinta? Se, että lähes koko ajan kutittaa ja rasvoja pitää käyttää kahdesti päivässä. Ja jos ei kutita, niin sitten yleensä sattuu sairaasti, kun olen raapinut itseni vereslihalle (juuri nyt en esimerkiksi pysty nojaamaan kyynärpäihini, kun ne ovat kuivat ja kipeät). Olin tanssimassa voitontanssia kuullessani, että atopia helpottaa monilla teini-ikään tultaessa, mutta minun kohdallani se ei näköjään ole toteutunut..
Monet atoopikot vannovat kesällä auringon nimeen, mutta minun pitää vältellä sitä aurinkoihottuman takia - joka jo tänäkin kesänä on iskenyt kyntensä minuun, joskin poikkeuksellisen aikaisin. Nykyisin olen jo enemmän sinut tämän kanssa, vaikkakaan en pidä peilissä näkyvistä käsien kuvatuksista (johtunee siitä, että anoreksia on saanut taas otteen minusta).. No, yritän käsitellä näitä asioita, niin eiköhän se olo helpota. {Joskus sitä vaan väistämättä miettii, että atopia olisi saanut jättää puhkeamatta, kun elämä ei ole päästänyt minua kauhean helpolla.
Tällaista tänään, katsotaan, mitä ensi kerralla keksin. Hyvää yötä, ihanat! P.S. Haluan osoittaa tämän kappaleen valtavan rakkaalle poikaystävälleni; haluan vanheta kanssasi kuten tässä lauletaan: https://www.youtube.com/watch?v=1Y4_BivnrwM
