About being bullied

Hei taas, rakkaat lukijani! Otsikko paljastaa, mistä varmasti kaikkia koskettavasta asiasta aion tänään puhua: kiusaamisesta. Minua kiusattiin ala-asteella (luokilla 3 – 5), enkä muista toista niin pelottavaa ajanjaksoa elämässäni..

                      Kiusaaminen lienee ollut helppoa; olen aina ollut se heikoin lenkki. Aluksi kaveerasin (puolisen vuotta?) kiusaajani kanssa, kunnes ymmärsin kysyä itseltäni, oliko tilanteessa jotain epänormaalia. Sitten olikin jo ”liian myöhäistä”; kiusaaminen oli alkanut. Kiusaaminen oli psyykkistä/ henkistä, sana ”pompottelu” kuvaa sitä aika osuvasti. Nielin – ja uskoin – kaikki ne negatiiviset kommentit, jota hän (kiusaajani) minusta sanoi. Olin kuin pässi narussa ja menin sokeasti kaikkialle kiusaajani mukana. Myönnettävä on, että itsetuntoni oli aika nollilla.

                      Miten mainitsemani pelko näkyi? Se ei näkynyt ulospäin, koska pelkäsin seurauksia, mutta näin melkein joka yönä painajaista, jossa kiusaajani vainosi minua ja hyvin usein katkaisi jalkani. Se näkyi myös käsialassani: käsialani meni niin pieneksi, että opettajilla oli suuria vaikeuksia lukea sitä. Kerroin kiusaamisesta äidilleni, mutta kielsin häntä kertomasta eteenpäin ja hän totteli. En kuitenkaan missään nimessä syytä häntä siitä, että hän ei kertonut.

                      Olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa niille kahdelle hyvälle ystävälleni, jotka katkaisivat kolmen vuoden piinan puuttumalla asiaan. Kiusaaminen loppui siihen paikkaan ja se tuntui ihan hemmetin vapauttavalta! Seitsemännellä luokalla esiintyi vielä hetken kiusaamista {tunnuksen tekeminen IRC-galleriaan ja kuvien lataaminen kyseiseen kuvapalveluun/ perättömien juorujen levittäminen/ keittotaidoista kettuilu/ pilkkalaulut}, mutta se loppui todella nopeasti.

                      Olen päässyt yli kiusaamisesta, mutta siitä puhuminen satuttaa edelleen todella paljon. Jos teitä kiusataan, ottakaa rohkeasti tarjottu apu vastaan tai hakekaa sitä; avun pyytämisessä/ hakemisessa ei ole mitään hävettävää! Kiusaajilleni haluaisin vielä sanoa pari sanaa (mikäli satutte lukemaan tätä): olen tosiaan päässyt yli kiusaamisesta, mutta toivon teidän hakeneen apua ja saaneen elämänne kuntoon, ettekä enää kiusaa ketään..

                      Tällainen rankahko postaus tällä kertaa, huomenna jälleen uusi aihe. Nukkukaa hyvin – ja kulkekaa rohkeasti kohti unelmianne! ♥ P.S. Jälleen yksi ihana Juha Tapion biisi, joka sopii tähän yhteyteen paremmin kuin hyvin: https://www.youtube.com/watch?v=zXkzTqkUIv4

Oh no, I won!

Hei taas, ihanat lukijani! Kuten varoittelin, tänään aion puhua vähän oudosta asiasta: siitä, että en osaa voittaa. Tiedän, kuulostaa hyvin kummalliselta.. Ongelma alkoi - yllätysyllätys - mitä luultavimmin vuoden 2008 kesällä, samoihin aikoihin kun syömishäiriö alkoi hönkiä niskaani.

Ilmiö on tosi jännä. Muistan elävästi, kuinka pienenä (ehkä neljän ikäisenä) häviö äidille UNOssa tai isoveljelle muistipelissä oli suurin mahdollinen katastrofi. Olin tuolloin tosi kilpailuhenkinen ja yritin keplotella itseni voittoon keinolla millä hyvänsä. Nyt asia on kuitenkin aivan toisin. Kun pelaan jonkun kanssa esimerkiksi Suomi-tietopeliä, minulle on kauhea katastrofi, jos voitan.  Jälleen kerran on melkoisen vaikea selittää, mistä se johtuu (kun en oikein sitä itsekään tiedä), mutta joka kerta voittaessani minut valtaa ajatus, että olen paha ihminen. Ikään kuin että.. En ansaitse voittaa.. [Yksi asia, joka myös saattaa vaikuttaa, on että minulle on aina ärsyynnytty siitä että näytän korttini esimerkiksi UNOssa, vaikka en suinkaan tee sitä tarkoituksella.]

 Asia on tavallaan myös aika ajankohtainen, sillä kirjoitin äidinkielen esseeni tehtävänannon "Hyväksi häviäjäksi voi oppia. Ota kantaa väitteeseen." pohjalta. Myös siinä kerroin tiivistetysti tästä ongelmasta (joskaan en tiedä, mitä YTL tykkää..).Terapian ansiosta olen voinut harjoitella voittamista, joka tuntuukin nykyään aavistuksen helpommalta. Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös voittamisen aiheuttaman ahdistuksen nujertaminen onnistuu parhaiten sillä, että yrittää olla työntämättä ahdistusta pois mielestä; se vain pahentaa oloa. Olen itsekin oppinut sanomaan itselleni jotenkin näin: "Okei, nyt minua ahdistaa. Se on ihan sallittua, mitään pahaa ei tapahdu - eikä minulla ole mitään hätää.".

Tällainen "vähän erilainen" aihe tänään, huomenna raotan verhoa kiusaamisen takana. Pyrin tänään menemään kohtuuaikaisin nukkumaan, jotta jaksan huomenna tarttua tarmokkaasti saamaani pääsykoekirjaan. Kauniita unia kaikille! P.S. Loppuun paljastus, jota kovin moni tuskin tiesi; pidän valtavasti myös Owl Cityn tuotannosta, esimerkiksi seuraavasta kappaleesta: https://www.youtube.com/watch?v=zdc3RdXoFwA .. :D

Apple >< orange, brown >< jade, blueberry >< raspberry..

Hei, ihanat lukijani! Pahoitteluni, että en kirjoittanutkaan eilen; olin tosi väsynyt katsottuani ihanan elokuvan, jossa itkin kolmesti.. Tänään kuitenkin paljastan teille sen toisen syyn, minkä vuoksi en pitänyt (enkä edelleenkään hirveästi pidä) kaupungilla liikkumisesta ja kaupassa käymisestä: valinnan vaikeus ja siihen liittyvä ahdistus.

                      Monet ystävistäni sanovat usein törmäävänsä valinnanvaikeuteen esimerkiksi makeisia valitessaan. Ymmärrän heitä hyvin, sillä tiedän, miltä valinnanvaikeus tuntuu. Luulen kuitenkin, että he eivät ehkä tunne (samanlaista) ahdistusta kuten minä. Kun nimittäin sairauteni oli pahimmillaan, saatoin viettää valehtelematta tunnin kaupassa tuskailemassa omenan ja appelsiinin välillä. Jos ostettavia oli useampia, olin vähällä tulla hulluksi.. Vaateostosten tekeminen ei ollut piiruakaan helpompaa, varsinkin kun peilikuva ellotti jo silloin. Pahinta oli jo aiemmin mainitsemani ahdistus. Ahdistusta pahensivat – tai oikeastaan aiheuttivat – pakkoajatukset ja -oireet. Sitä on tosi vaikea selittää, mutta pääni sisällä oli ikään kuin kaksi peikkoa, anoreksiapeikko ja pakko-oirepeikko, joista jälkimmäinen oli äänessä valintoja tehdessäni. Mitä peikko sitten sanoi? No, sen mielestä valitsin väärin, jos valinta perustui intuitioon (miltä sillä hetkellä tuntuu). Ja samalla ymmärsin täydellisesti järjellä, että appelsiinin valitsemisessa omenan sijaan ei ole mitään väärää.

                      Enää valintojen tekeminen ei ole ”mission impossible”, mutta tietyissä elämäntilanteissa ahdistus nostaa edelleen päätä. Syksyllä, kun koulussa oli tosi, tosi rankkaa ja stressimittarin lukemat asteikon yläpäässä, oli aivan yhtä vaikeaa valita, mihin kysymyksiin vastaan psykologian kokeessa kuin mitä otan evääksi kirjoituksiin! Erityisen vaikeaa minulle on aina ollut päättää, mitä puen ylleni kouluun – luultavasti siksi, että äitini on päättänyt asian 95 prosenttia elämästäni. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, pahinta mitä voi pakko-oireiselle tehdä, on tehdä päätös hänen puolestaan. Vaikka ahdistus voi tuntua sietämättömältä, niin sanotut pienet valinnat on hyvä tehdä mahdollisimman nopeasti ja luottaen intuitioon. Isompien valintojen kohdalla on järkevää punnita eri vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja, mutta niidenkään kanssa ei kannata ”vitkutella” turhan pitkään.

                      Tällaista tänään, huomenna ajattelin kertoa aiheesta, joka ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa aika oudolta. Nukkukaa hyvin ja hurjana tsemppiä alkavaan viikkoon; olette ihania! ♥ P.S. Vielä se kesäkin sieltä tulee, tässä vähän tunnelmaa: https://www.youtube.com/watch?v=qGEIh18yD6Y  Kyseinen kappale on muuten itselleni tosi tärkeä, sillä se soi kevätjuhlassa lähtiessäni yläasteelta! :)

A stigma of having a ”mental problem”

Pohdiskelevaa perjantaita, ihanat lukijat! Olen pitkään miettinyt, miksi mielenterveyshäiriöstä (nuorilla tyypillisimpiä ovat syömishäiriöt, pakko-oireet ja skitsofrenia) kärsiviä edelleen leimataan. Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on luultavasti tiedon puutteesta – sen tiedon, että mielenterveyden häiriö ei tarkoita hulluutta.

                      Huomasin tämän päätyessäni osastolle. Monet ystäväni ja sukulaiseni säikähtivät kun kerroin heille, että olen suljetulla osastolla. Alkujärkytyksestä toivuttuaan he ovat kuitenkin pysyneet tukenani tähän saakka, mistä olen ikuisesti kiitollinen. ♥ Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä auttaa (musta) huumori. Nyt, kun olen lähtenyt osastolta, voin kevyesti lohkaista olleeni ”hullujenhuoneella”. Samoin oli itse asiassa jo siellä ollessani. En tiedä, miksi, mutta huumori on aina ollut yksi selviytymiskeinoistani..

                      Toinen asia, mikä minua on ärsyttänyt, on se, että tunnutaan ajattelevan, että mielenterveyspotilaita ei tarvitse kuunnella. Tai siis, tuntuu että ajatellaan suunnilleen näin: ”No se sairaus vaan puhuu, ei tuota tarvitse kuunnella”.. Niin paljon kuin osastosta pidinkin, myös siellä kohtasin silloin tällöin tämän ilmiön. Saamani kohtelu ei ihan aina ollut kaikkein oikeudenmukaisinta, esimerkiksi minua ei millään meinattu uskoa kun vannoin, että en oksentanut.

                      Tällaista tänään, rentoa perjantain jatkoa sekä hyvää yötä ja mahtavaa viikonloppua! ♥ P.S. Niiiiiin ihana: https://www.youtube.com/watch?v=BKGK3Hfeae8 ..

Must do, must manage, must not, have to..

Aivan erityisen hyvää torstaita, ihanat! Pahoittelen heti näin alkuun, että blogini aiheet käyvät päivä päivältä rankemmiksi (ja välillä ehkä vähän toistavat itseään), mutta näiden aiheiden puiminen on itselleni todella tärkeää. Otsikko antaa osviittaa päivän aiheesta: tänään aion puhua pakko-oireisesta häiriöstä. Ensin lienee parasta määritellä, mikä pakko-oireinen häiriö on. Pakko-oireinen häiriö eli OCD on ahdistuneisuushäiriöihin lukeutuva mielenterveyden häiriö. Pakko-oireisesta häiriöstä kärsivää riivaavat erilaiset pakkoajatukset esimerkiksi sairastumisesta ja sairauden tartuttamisesta kuolemaan. Näiden ajatusten aiheuttamasta ahdistuksesta yritetään päästä eroon pakkotoimintojen, kuten jatkuvan käsien pesun tai tarkkojen rutiinien, avulla. Tämä kuitenkin on noidankehä, paradoksi: pakkotoiminnat lievittävät ahdistusta ehkä hetken, mutta sitten se vain pahenee.

                      Miksi kirjoitan tästä aiheesta? Koska tiedän paremmin kuin hyvin, mistä puhun. Minulla itselläni nimittäin on OCD. Yksittäistä syytä on liki mahdotonta nimetä, vaan niitä on useita. Taustalla lienee perinnöllisyys, mutta se ei ole varsinainen syy. Luulenpa, että kuten syömishäiriön kohdalla, myös pakko-oireisen häiriön laukaisivat kiusaaminen ja herkkulakko. Pahimpina aikoina (yläaste) pakko-oireeni riivasivat minua päivittäin useita tunteina ja aiheuttivat tosi voimakasta ahdistusta. Yritin hillitä ahdistusta toimimattomilla keinoilla, söin ja liikuin ”yliterveellisesti” ja pakotin itseni heräämään joka aamu viimeistään seitsemältä. Kun se ei toiminut, pakenin lapsen mieleen – ja kehoon.

                      Diagnoosini oli hyvin pitkään ”pelkkä” OCD, eikä anoreksiaa epätyypillisyyden vuoksi tunnistettu kuin osastolle tullessani. En kuitenkaan ole tästä millään tavalla katkera tai vihainen, koska oikean diagnoosin antaminen voi olla vaikeaa. Saamani terapia, osastojakso ja lääkehoito ovat auttaneet minut tähän pisteeseen, missä olen nyt. Nykyään pakko-oireita on enää tosi vähän ja niitä tulee vain hyvin harvoin. Niitä tilanteita varten minulla on onneksi hyvät työkalut ja olen niiden herra (rouva ;) ), ei toisinpäin. Ehkä minä sittenkin olen se, joka sen muutoksen on tehnyt.

                      Pahoitteluni, että tämä siirtyi näin myöhään; iltapäivällä tein viimeisen kokeen nykyisessä koulussani ja ennen kuoroharkkoja olin niin väsynyt, että en kerta kaikkiaan jaksanut kirjoittaa. Harkoista puheen ollen, nyt olen tosi täynnä virtaa ja haluaisin taas vaan laulaa koko ajan.. :D Mutta hyvää yötä sinne ruudun taakse, kirjoittelemisiin jälleen huomenna uuden aiheen parissa! ♥

Flashbacks from a closed ward

Hei pitkästä aikaa, ihanat lukijani! Nöyrimmät anteeksipyyntöni, että kirjoittelen vasta tänään; oli pakko lukea huomiseen – VIIMEISEEN – uskonnon kokeeseen. Kuten maanantaina lupailin, tänään kuvailen vähän, millaista osastolla oli.

                      Elikäs, tyypillinen päivä osastolla alkoi herätyksellä (kahdeksan pintaan) jonka jälkeen oli aamupala, suunnilleen puoli yhdeksältä. (Itselläni aamu alkoi varsinkin alussa punnituksilla, myös yllätyspunnituksia oli.) Tämän jälkeen annettiin aamulääkkeet. Minun oli jäätävä yhteistilaan tunniksi aterioiden jälkeen eli en saanut mennä huoneeseeni. Suurin osa perusasteikäisistä lähti sairaalakouluun aamiaisen jälkeen. Itselläni peruskouluvuodet olivat jo takana, joten vapaa-aikaa oli runsaasti – niinpä tyydyin usein vain menemään huoneeseeni tai jäin yhteistilaan. Lounas tarjoiltiin yhdeltätoista, minkä jälkeen oli taas ”vapaata”. Kahdelta oli päiväkahvi ja silloin minä sain päivän ensimmäisen lisäravinteeni. Tämän jälkeen sai muuten aukaista television ja tietokoneen. Neljältä ruokailtiin jälleen, tuolloin päivällistä. Päivällisen jälkeen sai osaston puhelimen – ja kaikki taisivat odottaa sitä kuin kuuta nousevaa! :D Monesti vanhempani vierailivat luonani viideltä ja lähtivät seitsemän paikkeilla. (Kuudelta sain toisen lisäravinteen.) Iltapala, samoin kuin iltapalaveri, oli puoli kahdeksan kieppeillä, minkä jälkeen oli otettava iltalääkkeet. Päivän viimeisen lisäravinteeni sain yhdeksältä. Huoneisiin oli mentävä kymmeneltä, hiljaisuus oli puoli yhdeltätoista. Yöhoitajat kurkkasivat huoneisiin kolmesti yössä. Päivääni siis rytmittivät alkuaikoina neljä ”varsinaista” ruokailua ja kolme lisäravinnetta.

                      No ei päiväni niin tylsä ollut, miltä se ehkä kuulostaa. Viikkoa nimittäin rytmittivät kuvaryhmä ja rentoutusryhmä, joista pidin tosi kovasti. Ja musiikkiterapian tiloissa käyminen tarkoitti minulle vierailua taivaassa, rakastin sitä! Lisäksi pääsin käymään terapiassa kahdesti viikossa osastolta.

                      Myös kieltoja oli suht’ paljon. En esimerkiksi alussa saanut pelata sulkapalloa, käydä kävelyllä, leipoa, osallistua ”kotitöihin” keittiön puolella, imuroida enkä edes vaihtaa lakanoita. Myönnettävä on, että aluksi olin kielloista tosi katkera ja vihainen. Nyttemmin kuitenkin ymmärrän, että se kaikki oli vain minun parhaakseni: olin sekä fyysisesti että henkisesti tosi heikossa kunnossa.

                      Tällaista tällä kertaa, nukkukaa hyvin ihanat ja kirjoittelen taas huomenna! ♥ P.S. Liitän taas ihanan laulun tähän loppuun: https://www.youtube.com/watch?v=_sMns8ODSOA