Would you hold me in your arms?

Pohdiskelevaa tiistaita, ihanat! Joskus jokin ajatus on helpompi sanoa runon muodossa, joten päätin kirjoittaa runon siitä, miltä minusta tuntui syömishäiriöaikana:

Pitäisitkö sylissä?

Ottaisitko kädestä?

Uskallanko itkeä?

Kyyneleitä kitkeä?

Miksi kaikki pelottaa?

Ahdistaa ja kaduttaa?

Kurkkuakin kuristaa;

Haluaisin vaan uskaltaa..

Ota syliin, halaa;

kenties rohkeus palaa. ♥

Tällaisia ajatuksia tänään, huomenna en ehkä ehdi kirjoittaa, mutta torstaina ja perjantaina kyllä. Keväistä päivänjatkoa, ihanat – vaikka ainakin meillä päin sataa! ♥ P.S. Taas ihana kappale, eilisen postauksen tapaan myös Johanna Kurkelalta: https://www.youtube.com/watch?v=kXpOBO5wip0

The prisoner of one’s body..

Moikka ihanat! Pohdin pitkään tämänpäiväisen postauksen aihetta – eritoten, kehtaanko ollenkaan julkaista sitä.. Päätin kuitenkin rohkaistua ja kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla ikään kuin oman kehonsa vanki.

                      Jo sairauden alkuvaiheissa (ja itse asiassa varsinkin silloin) minusta tuntui että olen kehoni vanki, että kehoni määrittelee minut. Tunsin olevani epäonnistunut läskikasa, surkea laiskimus.. (Pahoittelen rankahkoja sananvalintoja, mutta haluan osoittaa miten hankala minun oli olla omassa kehossani.) Kuten olen kertonut, valokuvissa oleminen tuotti suurta tuskaa – ja niiden katsominen vahvensi entisestään huonoa käsitystä itsestäni. Olin varma, että käsivarsissa ja kasvoissa oli ainakin kymmenen senttiä ylimääräistä rasvakerrosta, näin siis vain kaiken sen mikä oli pielessä. Myöhemmin vankina olo tuntui esimerkiksi siinä, että melkein koko ajan paleli, väsytti ja ryhti oli tosi huono (keho ei saanut tarpeeksi energiaa syömästäni ruoasta joten sen oli otettava se lihaksista). Yritin peittää esimerkiksi jalkojen ohuutta pitämällä liian suuria housuja. ”Luurangon” kaltaiset huudahdukset iskivät kuin tikari suoraan sydämeen.

                      Vaikka edelleen tulee joskus sellainen olo, että kehoni on vanginnut minut, on kahdeksan vuoden takaisesta tilanteesta menty hurjasti eteenpäin. Nykyään minulla on työkalut tuon olon nujertamiseen – tai pikemminkin sietämiseen: kuuntelen musiikkia, kirjoitan, piirrän tai itken pahan olon pois. Ensimmäisissä postauksissani mainitsemani ”peiliharjoitus” toimii näissä tilanteissa parhaiten. Eli, seison peilin ääressä niin kauan, että ahdistus on vähentynyt puoleen.

                      No voi pahus, tästä taisi tulla vieläkin lyhyempi kuin eilisestä postauksesta (taisin myös taas kadottaa sen punaisen langan :D).. Joka tapauksessa, kauniita unia kaikille, rakkaat lukijat! ♥ P.S. Löysin tämän ihanan kappaleen sattumalta, kun halusin kuunnella pitkästä aikaa Johanna Kurkelaa: https://www.youtube.com/watch?v=1PvBsUWryCY  P.S.2. Enää viisi päivää kesälomaan!! ;)

The ABC of resources

Heippa pitkästä aikaa, ihanat! Pahoitteluni, että ”huominen” (torstai) vähän venähti.. Eilen taas olin hoitamassa ystäväni kanssa neljä tuntia kahdeksaa ihanaa lasta, mikä tuntuu – uskokaa tai älkää – niskassa ja hartioissa. Tänään kuitenkin saatte lukea uuden, vähän erilaisen postauksen: luettelen muutamia kirjaimia, jotka liittyvät elämäni voimavaroihin

A: Aurinko. ”Voin tehdä mitä vain, kun aurinko paistaa - -” (Wilma Rudolph)

J: Juha Tapio. Vaikka mainitsen musiikin seuraavaksi, on Juha Tapio pakko nostaa ”jalustalle”. On tuskin jäänyt epäselväksi, että pidän hänen tuotannostaan.. :D Löysin Juhan kappaleet vuonna 2011, kun yksi parhaista ystävistäni soitti minulle YouTubesta ”Sitkeän Sydämen” lähtiessään takaisin kotikaupunkiinsa.

M: Musiikki. Yksinkertaisesti; no music, no life!

O: Osasto. Kyseisestä paikasta lähtiessäni olen ymmärtänyt, millainen voimavara se onkaan ollut. Myös optimistinen elämänasenteeni lukeutuu voimavaroihin.

P: Perhe, poikaystävä. Perhe on ollut korvaamaton voimavara, enkä hyvin todennäköisesti olisi tässä pisteessä ilman heidän jatkuvaa tukeaan. Myös poikaystäväni on osoittanut täyden tukensa minulle siitä lähtien, kun olemme tunteneet.

S: Suku. Suvun merkitys elämässäni on ollut hyvin merkittävä. Laskin kerran osastolla ollessani, että minulla on ainakin kolmisenkymmentä välittävää sukulaista!

T: Terapia. Voin sanoa vain yhden sanan; kiitos. Se, että sain kertoa ahdistavista ajatuksistani jollekulle ulkopuoliselle, on ollut valtavan tärkeää.

U: Uskonto. Myös uskonto on näytellyt merkittävää roolia voimavaroissa, sillä olen kokenut turvallisuuden tunnetta voidessani pyytää apua Jumalalta.

Y: Ystävät. Samoin teille; kiitos!

Tästä tuli tällainen lyhyehkö postaus, huomenna toivottavasti pidempi. Nyt kuitenkin hyvää yötä kaikille, olette ihania! ♥ P.S. Ihana laulu ystävyydestä: https://www.youtube.com/watch?v=yJYXItns2ik  P.S.2. O:n kohdalle voimavaroihin kuuluvat myös opettajat, joista osasta on tullut kuin ystäviä. :)

My opinion on sexual orientation

Hei taas, ihanat! Koska olin yllättävän nopea siivouksen suhteen, päätin sittenkin

postailla jo tänään (kirjoitin tämän kun istuin poikaystäväni sängyllä hänen ahertaessa kouluhommien parissa). Kuten otsikko kertoo, aiheena on tänään mielipiteeni seksuaalisesta suuntautumisesta.

Pienempänä (ehkä ala-asteella) kahden miehen tai naisen suutelun todistaminen kaupungilla tuntui jotenkin “luonnottomalta”, ehkä jopa hieman pelottavalta. Luulen, että se korreloi suoraan nuoren ikäni kanssa. Tuolloin ajattelin, että suutelu ja muunlainen hyväily kuuluu ainoastaan miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Ahdasta ajatteluako? Kenties. Toisaalta tuskin ajattelin koko asiaa tuolloin. Yläasteelle mentäessä asia alkoi kuitenkin mietityttää - ja tuntua luonnolliselta. Koulussamme oli muistaakseni muutama lesbopari (hitto kun ei enää nykyään voi luottaa muistiinsa! xD), mikä entisestään lisäsi suvaitsevaisuuttani jokaista ihmistä kohtaan sellaisina kuin he ovat; a-seksuaaleja, bi-seksuaaleja, heteroita, homoja, lesboja, pan-seksuaaleja.. Myönnän seuraavaksi asian, jonka vain muutama lähipiiristäni tietää: olen (ollut) bi-seksuaali. Olin pitkään ihastunut yhteen tyttöön osastolla ollessani, joka on nykyään yksi parhaista ystävistäni. Sanan “ollut” laitoin sulkuihin, sillä olen miettinyt, että mikäli minun ja poikaystäväni suhde joskus päättyy eroon - mitä en todellakaan toivo - voin luultavasti ihastua uudelleen johonkuhun samaa sukupuolta edustavaan. Parasta poikaystävässäni on minusta se, että hän hyväksyy minut ja rakastaa minua vilpittömästi juuri tällaisena, kuin olen. Ja tiedättekö mitä? Niin minäkin rakastan häntä juuri tuollaisena kultakimpaleena, kuin hän on.

Edelleen hyväksyn jokaisen ihmisen sellaisena, kuin hän on - ja olin muuten riemuissani, kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi. Kysymys, joka on lähes kaikkien huulilla, kun kerron olevani körttiläinen, on körttiläisyyden kanta seksuaaliseen suuntautumiseen. Luulin itsekin pitkään, että herännäisyys tuomitsee vahvasti homoseksuaalisuuden, mutta olen ilokseni saanut huomata, että näin ei ole. Huomasin tämän luettuani haastattelun eräästä vanhemmasta körttirouvasta, jonka mukaan körttiläisyydessä ei tuomita ketään mistään syystä. Ja toisaalta, miksi tuomittaisiin? Sen mukaan Jumalaa ei tarvitse pelätä, vaan kunnioittaa ja Hän on hyvä.

Tällainen postaus tällä kertaa, huomenna taas “uusia tuulia”. Toivotan teille kaikille jo valmiiksi hyvää yötä, olette parhaita! P.S. Ihana laulu siitä, kuinka uniikkeja me kaikki olemme: https://www.youtube.com/watch?v=cDXwxcPqBVM

I am greatful for..

Hei todella pitkästä aikaa, ihanat! Ja isot anteeksipyynnöt, että olen laiminlyönyt blogin pitämisen.. Perjantaina ja lauantaina oli lukupäivä, sunnuntaina olin yökylässä rakkaani luona ja eilen olin endorfiinipurkauksen seurauksena tosi väsynyt. Nyt kuitenkin korjaan asian kirjoittamalla postauksen kiitollisuudesta.

                      Vaikka olen aina ollut omasta mielestäni optimistinen luonne, tuntui osastolla ollessani – ja valitettavasti joskus edelleen – siltä, että en osaa olla tarpeeksi kiitollinen. Toisaalta muistan selvästi, että olin valtavan kiitollinen siitä, että pääsin käymään luvan kanssa kävelylenkillä osastolla. Tai siitä, kun sain nähdä syksyn täydessä väriloistossaan. Tuolloin sitä osasi olla kiitollinen arjen pienistä iloista. Ja voi sitä kiitollisuuden määrää, kun pääsin käymään kotona viiden tunnin ajan!

                      Kuten edellisessä kappaleessa mainitsin, tuntuu toisinaan edelleen siltä, että en osaa olla tarpeeksi kiitollinen elämälle. Kuitenkin, mitä vanhemmaksi olen tullut, olen tajunnut mistä kaikesta minulla on syytä kiittää. Olen ensinnäkin kiitollinen siitä, että minulla ei ole mitään suurempaa elämää rajoittavaa sairautta (anoreksiaa, astmaa ja atooppista ihottumaa sekä muutamaa leikkausta lukuun ottamatta). En missään nimessä vähättele syömishäiriöitä; tarkoitan vain, että omalla kohdallani kahdeksan vuoden sairastamisjakso on ollut ehkä suhteellisen helppo, vaikkakin ensimmäiset vuodet olivat melkoista taistelua pelottavia ajatuksia vastaan. Olen kiitollinen ihanista vanhemmistani sekä mahtavasta veljestäni, jotka ovat tönineet minua kokeilemaan siipiäni, sekä jaksaneet seistä ja kulkea vierelläni tapellessani syömishäiriötä vastaan – vaikka aluksi kiedoin ympärilleni valheiden verkkoa. Olen kiitollinen kaikista ihanista sukulaisista ja ystävistäni, joilla on läpi elämäni ollut sanoinkuvaamaton merkitys. Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: olen äärimmäisen kiitollinen terapiasta sekä osastojaksosta, joista (kuten olen sanonut) olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Oho, tämä alkaa muistuttaa ylioppilaspuheeni sisältöä.. :D Jotta muistaisin olla kiitollinen jokaisesta päivästä, olen alkanut listata joka päivä vähintään viisi positiivista asiaa. Tänä päivänä positiivista on ollut se, että olen saanut pääsykoealueen vihdoin luetuksi (kolmanteen kertaan), tätini mies on käymässä, kryptoja on ihana tehdä, Pasila on täydellinen ”aivojen nollaaja” ja ulkona on ihanan vehreää.

                      Kiitollisena tästäkin päivästä painan nyt pääni tyynyyn ja toivotan teille kaikille oikein hyvää yötä. Huomenna en ehkä ehdi kirjoittaa; minun on siivottava huoneeni juhlia varten ja pyörähdän rakkaani luona. Olette ihania! ♥ P.S. Vähän erilainen laulu, mutta sopii hyvin tähän aiheeseen: https://www.youtube.com/watch?v=kUFLZgNdML8  P.S.2. Hitto kun meni TAAS näin myöhäiseksi tämä postaus, mutta perhanan netti ei toiminut..

What if it was my fault, after all..?

Hei taas, ihanat ja pyhää torstaita (onhan nyt helatorstai)! Toissapäivänä ja eilen oli lukupäivä, joten uutta postausta ei ilmestynyt, pahoitteluni siitä. Pahoittelen myös, että tämän postauksen sävy on synkähkö, vaikka olenkin yrittänyt luopua kaikesta synkistelystä: olen jostain syystä miettinyt viime päivinä sitä, oliko anoreksiaan sairastuminen sittenkin oma syyni.

                      Osastolla ollessani en ajatellut koko asiaa ennen kuin tajusin, että ruoka ON minulle ongelma. Kun sen tajusin, pyöri päässäni väsyttävän pitkään ajatus, että kaikki se läheisten huoli ja pelko oli minun omaa syytäni. Samoin kuin se, että kaverit olivat kaikonneet, koska olin mieleltäni – ja keholtani – lapsen maailmassa, lapsellinen.. Ajattelin näin vaikka kuinka kauan, osittain pakko-oireisen häiriön takia.  OCD:ssä on se inhottava homma, että kun yksi ajatus iskostuu päähän, se ei lähde ihan hevillä.

                      Nykyään itseni syyllistäminen liittyy itseinhon puuskiin, joita tulee silloin, kun – syystä tai toisesta – ahdistaa (näin kävi muuten jostain syystä tiistaina). Puuskien kesto vaihtelee; toisinaan ne menevät ohi hyvinkin nopeasti, toisinaan ajatukset taas valitettavasti vainoavat minua koko päivän ja tekevät muihin asioihin keskittymisestä mahdotonta. Suokaa anteeksi kliseisyyteni, mutta on totta, että kun mieli voi huonosti, ruumiskin itkee. Ja toisin päin. Tämä postaus alkaa olla melkoisen sekavaa settiä, joten on varmaan järkevää kerrata se punainen lanka. Eli, itsesyytökset lienevät tuttuja lähes jokaiselle (ex-)syömishäiriöiselle. Järjellä ihminen tietää, että ajatukset ovat todella irrationaalisia – siis järjenvastaisia – mutta tunne on liian vahva. Sitten vielä yksi asia: arviolta 90 prosenttiin asioista voi vaikuttaa oikealla asenteella. On kuitenkin tiettyjä asioita, joiden syntyyn ei voi vaikuttaa, ja yksi niistä on mielen sairaudet/ mielenterveyshäiriöt. Loppupeleissä vain syömishäiriöön sairastunut itse voi päättää parantuvansa, mutta kukaan ei valitse itselleen syömishäiriötä/ masennusta/ skitsofreniaa. Se ei ole huomion hakemista, vaan avun pyyntö. Sairastuminen ei myöskään johdu vain yhdestä syystä, vaan useimmissa tapauksista, kuten minulla, se on monen eri tekijän summa.

                      Pahoitteluni, että tästä postauksesta tosiaan tuli aika synkkä ja sekava, mutta koin tärkeäksi puhua tästäkin aiheesta. Ihanaa pyhäpäivän jatkoa kaikille ja jaksakaa vielä muutama viikko, niin odotus palkitaan ihanan pitkällä kesälomalla! ♥ P.S. En muistaakseni ole linkittänyt vielä tätä: https://www.youtube.com/watch?v=OV0GFYCZVfc P.S.2. Nykyään kannan ranteessani ylpeänä nauhaa, jossa on sanat ”olen ihana”. Se toimii kantava voimana, kun minulla on huono päivä. Ja ken ties, ehkä vielä joskus tulevaisuudessa voin rakastaa itseäni aidosti ja ilman nauhaa. Ehkä jo kymmenen vuoden päästä.