From prisoner to independent

Seesteistä sunnuntaita, rakkaat lukijani! Olen enemmän kuin pahoillani hiljaiselostani täällä blogin puolella; olen tällä hetkellä harjoittelussa sairaalassa (reilun tunnin päästä pitäisi olla jo nukkumassa koska huomenna on "ah niin ihana" aamuvuoro).. Nyt kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa niin sanotusti one shot-novellin. Enjoy!

Elettiin kesää 2011 ja laskelmieni mukaan olin seurustellut anoreksian kanssa pian kolme pitkää vuotta. Suhteemme oli pikku hiljaa kehittynyt flirttailun kautta kuherteluksi, ja nyt olimme kärsimysvaiheessa; mitä enemmän minä kärsin, sitä enemmän anoreksia nautti, mikä oli omiaan heittämään sille bensaa liekkeihin. Aluksi viehätyin anoreksian taidoista kietoa minut pikkusormensa ympärille, mutta pikku hiljaa tuo alkuaikojen viehätys oli alkanut hiipua. Aloin olla kurkkuani myöten täynnä minut kahlinneen tyypin typeriä sääntöjä ja ankaria rutiineja, jotka tekivät elämästäni päivittäistä selviytymiskamppailua.

Päivästä toiseen kävin kamppailua kukistaakseni tuon peikon. Eräänä päivänä tartuin jäätelötuuttiin, joka oli kuin kutsu anoreksian vierailulle. Tässäpä herkullinen tilaisuus sanoa suorat sanat, ajattelin.

-        -  Kuulehan nyt, aloitin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Minä alan olla kyllästynyt tähän meidän suhteeseen.

-        -  Mitä muka tarkoitat? kuului halveksuva kysymys.

-        -  Sitä, että en jaksa enää tätä jatkuvaa ahdistusta ja syyllisyyttä, jota minussa aiheutat. Olen kyllästynyt siihen, että joudun joka päivä käymään tämän helvetillisen taistelun, joka repii minut hajalle! huusin ja tunsin, kuinka kurkkua kuristi ja silmissä sumeni. Tiesin kyllä, minkä alkusoittoa se oli.

-        -  Luuletko sinä, säälittävä pikku penikka, että voit potkaista minut pellolle tästä suhteesta? Onnea vaan yritykseen, anoreksia sanoi ilkkuen ja nauroi räkäisesti päälle.

Pian tunsin, kuinka ensimmäinen kyynel vierähti poskelleni. Tunsin taas hävinneeni.

Ihmismieli on ihmeellinen kapistus. Olin valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni vapaaksi anoreksian kahleista. Niinpä eräänä elokuun päivänä keräsin kaiken rohkeuteni ja käytin hyvää mielikuvitustani luomaan vision, jossa seisoin jyrkän kallion kielekkeellä. Anoreksia seurasi minua nykyään kaikkialle, joten sain sen seurakseni myös tuolla kalliolla.

-        -  Mitä me täällä tehdään? anoreksia ihmetteli ja olin näkevinäni sen leimuavissa silmissä häivähdyksen pelkoa.

-       -   Halusin hyvästellä sinut näyttävästi, vastasin hymyillen. Sitten hengitin syvään ja tönäisin anoreksian suoraan kalliolta alas.

-       -   EEEIII! kuului korvia raastava huuto peikon suusta sen kiitäessä hurjaa vauhtia synkkään rotkoon.

-       -   Tervemenoa vankeus, hymähdin ja käännyin kannoillani. Tervetuloa vapaus.

f

k  Eipä tullut lupaamaani postausta kauneusleikkauksista, jospa "ensi kerralla" sitten.. Nyt lähden iltapalalle ja pian nukkumaan; nukkukaa hyvin ja siunattua alkavaa viikkoa, ihanat! P.S. Tässä yksi uusi suosikkini: https://www.youtube.com/watch?v=vbQXQtQAIms

Some thoughts from yesterday

Sosiaalista perjantaita, ihanat! Tämä postaus jää tarkoituksella lyhyeksi, ja aihe on se, että syömshäiriödiagnoosista tuli eilen päivälleen kuusi vuotta. (Minun oli tarkoitus kirjoitella tämä jo eilen illalla, mutta en enää jaksanut..)

Tänä päivänä, tasan kuusi vuotta takaperin, mieltäni vuosia jäytäneet syyllisyys ja sietämätön ahdistus saivat viimein nimen: epätyypillinen anoreksia. Nyt, päivälleen kuusi vuotta myöhemmin, en voi sanoa parantuneeni, mutta olen miltei täysin toipunut. Peili ei edelleenkään ole paras ystäväni, mutta sieltä ei enää katso rikkinäinen ja surullinen tyttö, vaan elämänjanoinen nuori nainen. Syömishäiriö on vaatinut veronsa, mutta myös opettanut asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen - ja ennen kaikkea selviytymään vastoinkäymisistä.

Tällaista tältä erää, ensi kerralla kirjoittelen mielipiteestäni kauneusleikkauksiin. Ihanaa viikonloppua, rakkaat lukijani! P.S. Ihana ^_^: https://www.youtube.com/watch?v=iPkmbA5kHis

Being on a stage - before and nowadays

Rauhallista lomatorstaita, ihanat! Kuten lupailin, tämän postauksen aihe on näytteleminen - millaista se oli ennen ja millaista se on nyt. Aihe liittyy siihen, että osallistuin tänäkin pääsiäisenä ihanan Inri-musikaalin tekoon; ja tänä vuonna sain aimoannoksen myös lavalla olemista.
      Vielä vähän aikaa sitten en olisi uskaltautunut lavalle "suurin surminkaan"; eritoten anoreksia-aikana se olisi ollut aivan liian pelottavaa. Miksi? Koska kuten uiminenkin, myös näytteleminen tarkoitti "frammilla oloa", mikä puolestaan tarkoitti automaattisesti ihmisten katseita ("Kato mikä riisitikku toi on!").. Tavallaan ajattelin myös, että en ansaitse olla huomion keskipisteenä. Surullista, tiedän..
      Nykyään tilanne on - onneksi - aivan toinen. Inrin ansiosta pääsin tuuraamaan milloin riivaajaa (he agitoivat eli houkuttelivat ihmisiä huutamaan ja vaatimaan Jeesusta ristille), milloin sotilasta. Sainpa myös tuta, miltä Jeesuksesta on saattanut tuntua kun hänet on tuomittu viattomana ristille. Eläytyminen rooleihin oli varsin helppoa, mistä on ennen kaikkea kiittäminen empatiakykyäni, mutta myös äidin syöpää. Kyllä, luitte oikein. Varsinkin kun lauloin Jeesuksen "soololaulun", minun oli helppo saada tunteet mukaan lauluun; Jeesus kysyy isältään, osoittaako tämä rakkauttaan ja armahdustaan todella antamalla viattoman poikansa kuolla ristillä. Samalla minä mietin, saanko rakkautta osakseni elämässäni vastaan tulleiden vastoinkäymisten myötä - mukaan lukien äidin syöpä. Samaan kategoriaan lukeutuvat myös kiusaamispiina ja anoreksiaan sairastuminen. Kuorokaverini kehui minua hyväksi "sijaiskärsijäksi" ja kysyi, miten onnistun siinä. Selitin hänelle miettiväni sitä ajanjaksoa ala-asteella, jolloin olin kiusaamisen takia todella yksin.. Okei, eksyin vähän aiheesta, mutta pointti oli se, että nyttemmin olen oppinut rakastamaan näyttelemistä. Minusta on ihana unohtaa välillä itseni ja keskittyä olemaan joku ihan täysin toinen roolihahmo!
      No niin, tästähän tuli ihan hyvän pituinen.. :D Tällaista tällä kertaa, katsotaan mistä innostun seuraavaksi tarinoimaan. Nyt lopettelen ja polkaisen kaupungille syömään (onneksi opiskelijakortilla saa alennusta myös kesällä!), ihanaa torstain jatkoa! P.S. Rakastan tätä musikaalia, varsinkin alkuperäistä: https://www.youtube.com/watch?v=_nM_-CFRBS8

I really am brave(er than I believe)

Lämmintä maanantaita, ihanat! Sanat eivät riitä kuvailemaan, kuinka paljon hävettää nähdä viimeisimmän postauksen ilmestyneen maaliskuun 1. päivä.. Nyt kuitenkin oikeasti yritän tsempata, kun eilen loppui vihdoin työharjoittelu ja tänään alkoi ihana kesäloma!

      Toinen ohjaajistani sanoi viimeisenä päivänä pariinkin otteeseen erään aforismin (suomeksi), joka sai itsevarmuuteni kohoamaan hurjasti: "You are braver than you believe, stronger than you seem, and smarter than you think." Tällä hän halusi kannustaa minua tuomaan osaamiseni rohkeammin esille tulevissa harjoitteluissa. Niinpä, olen rohkeampi kuin uskonkaan.
      Pidän tämän postauksen tarkoituksella lyhyenä ja lähden iltapalalle. Huomenna yritän kyhätä pidemmän postauksen aiheesta, joka on "muhinut" mielessäni jo kuukausia; hyvää yötä, ihanat! P.S. Jälleen ihana ja minulle varsin merkityksellinen biisi: https://www.youtube.com/watch?v=kT-_tax6_ss

Realizing something important

Syvällistä keskiviikkoa, muruset! Päätin pitkästä aikaa kirjoitella kun olen tajunnut erään hyvin tärkeän asian. Äiti ei - onneksi - pitkään aikaan ole lukenut postauksiani ja toivon todella, että hän ei varsinkaan tätä postausta tule näkemään. Ja äiti: jos tämän satut lukemaan, niin anteeksi.. 

      Mitä sitten olen tajunnut? Sen, että minä en ole meidän perheen ainoa syömishäiriöinen. Toinen sairastunut on nimittäin äitini. Ymmärsin tämän oikeastaan tätini ansiosta toissa viikonloppuna, kun juttelin hänen kanssaan äidin tilanteesta. Tätini kysyi, miten syöpä vaikuttaa äitiin ja myönsin, että syövän myötä äiti on alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten paljon syön (ei siis siihen, että söisin liian vähän). Tämä johtuu mielestäni siitä, että äiti ei oikein - edelleenkään - suostu hyväksymään sitä vaihtoehtoa, että syöpä saisi hänestä yliotteen. Kun yritän keskustella asiasta hänen kanssaan, vastaus on aina sama; "Mä kyllä taistelen tän läpi - ja aion nähdä sun lapsen!" (äiti, saat kyllä taistella vielä aika kauan :D) tai "Yritä olla ajattelematta niitä negatiivisia ajatuksia".. Tämä ei ole ainoa asia, missä äidin oireilu näkyy. Viimeksi tänään muistelin sitä, kun olin käymässä kotona osastojakson alussa ja minun piti taistella lisäravinto alas kurkustani. Äiti kyllä istui vieressäni kun join sitä, mutta ei hän oikeasti ollut läsnä tilanteessa. Olisin kaivannut sitä, että hän olisi ottanut minut syliin ja kuiskannut minun olevan turvassa. Miksi? Koska olin niin kokonaisvaltaisen uupunut kantamaan sitä paskaa yksin, ilman äidin tukea.. Ymmärrän, että sytostaatit vievät aika ajoin äidin ruokahalun, mutta se ei takuulla ole ainoa syy, miksi hän vain "sörkkii" lautastaan. Asiasta ei auta keskustella hänen kanssaan, koska vaihtoehtoja on kaksi; joko hän niin sanotusti laittaa kokonaan luukut kiinni tai sitten saan jälleen kerran kuulla, kuinka "hänen ikäisen tulee jo pitää huolta linjoistaan", mikä ei suinkaan auta tervehtymisessäni..
      Tällaista suht raskasta settiä tänään - ja pahoittelen erittäin sekavasta tekstistä joka luultavasti vilisee kirjoitusvirheitä. Ugh, ei ollut oikein viisasta kirjoittaa tällaisesta aiheesta näin illasta/yöstä kun tietää, että huomenna on mentävä opiskelemaan; rupesin äskettäin itkemään niin voi olla että uni on vähän hukassa.. No, yritettävä kuitenkin on, joten hyvää yötä ja loppuviikkoa teille, ihanat lukijat! P.S. I_HA_NA: https://www.youtube.com/watch?v=YR3VFD3QtuI&list=RDQML9KzCqPVZx4&index=6

If I had a chance to decide...

Pohdiskelevaa tiistaita, ihanat! Kuten eilettäin sanoin, tämä postaus on samanaikaisesti sekä syvällinen että jollain tapaa positiivinen. Tätä aihetta olen miettinyt jo pitkään, ja päätin viimein siitä kirjoittaa: jos saisin nyt päättää, olisinko sairastunut anoreksiaan, vastaisin myöntävästi.
      Tämä voi kuulostaa oudolta jonkun sellaisen korviin, joka ei itse ole sairastanut mielenterveyden häiriötä, tai jonka lähipiirissä ei ole mielenterveysongelmaista. Olen jutellut asiasta hyvän ystäväni kanssa, johon tutustuin osastolla. Hänellä ei ole/ollut syömishäiriötä, mutta sanoo olevansa samaa mieltä kanssani. Ensinnäkin, sitä osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin: jos joku vaikkapa manaa sadesäätä, voi tokaista, että sateella on tapana väistyä kohtalaisen nopeaa auringon tieltä - sen sijaan moni elää mielenterveyden häiriön kanssa vuosia, jotkut kenties jopa vuosikymmeniä. Toiseksi, meistä osaston nuorista muodostui eräänlainen toinen perhe, ja vaikka diagnooseja oli paljon erilaisia, jokainen silti ymmärsi toisiaan. Kolmanneksi (ja tämän sanon täysin vilpittömästi), minusta todella tuntuu että osastojakso pelasti henkeni. Koska olin niin huonossa kunnossa - fyysisesti ja varsinkin henkisesti - oli todella tärkeää saada pieni hengähdystauko, ja ennen kaikkea tuntea olevansa turvassa rankalla matkalla lapsesta nuoreksi. Siellä myös uskalsin itkeä; vaikka halaus tai sylissä pito ei voinutkaan toteutua, tunteiden oli helpompi antaa tulla, kun joku laittoi käden olkapäälle tai otti kädestä. Neljänneksi, viimeksi tänään mietin sitä, kuinka suuret vastoinkäymiset elämässä saavat pienet koettelemukset tuntumaan pelkältä pölyltä.
      Tällaista "settiä" tänään, koskahan ehdin kirjoitella seuraavan kerran.. Hyvää yötä, maailman parhaat lukijat; tämä nuori nainen lähtee nyt nukkumaan, jotta jaksaa huomenna taas opiskella! P.S. Jälleen uusi kappale suosikkeihini: https://www.youtube.com/watch?v=qlmBhckIPy8

Living with migraine - elämää migreenin kanssa

Opiskeluvapaata maanantaita, ihanat! Minua ihan hävettää, kuinka hirveän huonosti olen hoitanut bloggauksen; viimeisin postaus on näemmä marraskuun alusta.. Päätin kuitenkin pitkästä aikaa tehdä postauksen, tällä kertaa siitä, millaista on elämä migreenin kanssa.
      Olen aina ollut "päällä jännittäjä", millä tarkoitan siis sitä, että jännittävissä tilanteissa pää ilmoittaa olemassaolostaan. Osastolla ollessani päänsäryt - jostain syystä - hävisivät lähes kokonaan, ja niitä oli ehkä ainoastaan kerran tai pari. Lukiossa ollessani äiti päätti käyttää minua lääkärissä, koska kivut piinasivat minua miltei päivittäin. Lääkäri diagnosoi minulla migreenin, ja kuvaili minua "sähköpupuksi", joka on jatkuvasti aistit terävinä ympäristön ärsykkeiden suhteen; viiksikarvani ovat siis koko ajan pystyssä. Mitä migreeni sitten on? En jaksa alkaa selittää sen virallista määritelmää (tässä kuitenkin linkki Duodecimin sivuille, jos jotakuta kiinnostaa: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00047&p_hakusana=Migreeni), mutta sen sanon, että migreeni on tila, jolloin kaikki äänet, värit ja hajut tuntuvat 100-kertaisina ja olo on suoraan sanottuna yhtä h*lvettiä.. Silloin tuntuu, että kuolee ja pelkää sitä. Kun kohtaus ei parane, pelkää, ettei kuolekaan. Elämäni kaameimmat migreenikohtaukset ovat iskeneet ennen Wanhojentanssien juontoa, äidinkielen puhekurssin tunnilla, bussimatkalla Tallinnasta Ouluun ja serkkuni häiden jälkeisenä aamuna - vaikka en ollut edes nauttinut alkoholia. Mikä noista tekee erityisen kaameita? Se, että vaikka minulla on auraton migreeni, noina kertoina olen ollut hyvin lähellä oksentaa. Monet, joilla on aurallinen migreeni, toivovat auratonta; toisaalta ymmärrän heitä hyvin, koska auralliseen liittyy lähes poikkeuksetta näköhäiriöitä, toisaalta olen monesti halunnut vaihtaa paikkoja heidän kanssaan, koska aurallinen migreeni "ilmoittaa itsestään" etukäteen ja voi ottaa lääkkeen ennakkoon (auraton iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta).
      Tällä hetkellä tilanne on jo parempi, mutta koska opiskelen homekoulussa (jossa rakennusurakoitsijat ovat viimeiset 20 vuotta väittäneet homeallergikkojen kuvittelevan oireet), migreeni aina pahenee lähiviikoilla - joita ONNEKSI on vain seitsemän näin kevätlukukautena. Viime viikolla migreeni iski (vain) torstaina ja eilen. Nykyään, kun kohtaus iskee, pyrin ottamaan heti migreenilääkkeen ja menemään johonkin pimeään tilaan lepäämään. Jostain syystä myös jäisten mustikoiden syöminen auttaa minulla kipuun. Valitettavan usein migreeni saattaa pitkään pysyä aisoissa ja iskeä sitten äkkiarvaamatta uudelleen. Olen muutaman kerran naurahtanut kolkosti, kun joku kavereistani valittaa lievää pääsärkyä ja kysyy, onkohan hänellä migreeni. Tuohon kysymykseen minulla on tapana vastata, että minä jos kuka tiedän, mitä on migreenipäänsärky.
      Hupsis, tästäpä tulikin pitkä sepustus.. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain yhtä aikaa syvällisemmästä ja/mutta posiitivisemmasta aiheesta. Tämä nuori nainen valmistautuu henkisesti huomiseen etäopiskeluun, hyvää yötä ihanat! *heart* P.S. Olen saattanut jo linkittää, mutta tämä on vaan niin ihana: https://www.youtube.com/watch?v=twkaEwfw5l4