Thoughts about my favourite holiday – Christmas – before and nowadays

Koleaa keskiviikkoa, ihanat! En tajua, miten aika voi mennä näin nopeasti.. Suunnittelin tosiaan kirjoittavani yöjunassa matkalla kotiin, mutta aina suunnitelmat eivät toteudu: en raaskinut herättää täpötäyttä junavaunullista ihmisiä tietokoneen naputuksella, lisäksi pyrin käyttämään kaiken aikani nukkumiseen. Maanantaina nukahtelin koko ajan – kolmen tunnin yöunien seurauksena – ja myös eilen oli jotenkin tosi ”vetämätön” olo.. En kuitenkaan missään tapauksessa aio lopettaa bloggaamista, vaan päinvastoin panostan siihen enemmän. Idean tähän postaukseen sain – surullista kyllä – katsoessani ikkunasta ulos; ainakin meilläpäin taivas on niin kivenharmaa, että kysyn aika ajoin itseltäni, elämmekö todella heinäkuuta vai onko nyt sittenkin loka- tai marraskuu (ilman lunta).

                      Olen aina rakastanut joulua (en liene ainoa?). Pikkutyttönä parasta oli nähdä valtava lahjavuori kuusen alla, jota katselin aattoaamuna silmät sädehtien. Äidin kauhuksi kävin myös katsomassa ”salaisessa piilopaikassa” eli valtavassa matkalaukussa olevia paketoimattomia lahjoja. Aikojen saatossa olen oppinut arvostamaan joulussa lahjojen antamista, perinteitä, sanomaa ja tunnelmaa. Meidän perheellä on monia rakkaita perinteitä; aattoaamuna minä jaan lahjat kuusen alle, lounaaksi tehdään joulupuuro, Lumiukko ja joulurauhan julistus on pakko nähdä, ja sitten mennään joulusaunaan. Illalla syödään jouluateria, minä luen jouluevankeliumin ja laulan joululauluja säestäen itseäni pianolla – ja sitten vasta avataan lahjat. (Lahjaperinteistä sanottakoon, että äiti saa minulta aina vähintään kolme lahjaa, josta yksi on Lakumatto..) Osastolla ollessani painoni ei lääkärin mielestä meinannut nousta aluksi tarpeeksi nopeasti. Niinpä hän antoi ukaasin, että tätä menoa viettäisin joulun osastolla – ja siitäkös minä säikähdin. Päätin että en todellakaan jäisi osastolle jouluksi, ja niinpä aloin tehdä töitä melkein kahden edestä parantuakseni. En koskaan unohda lääkärin ilmettä, kun hän istui kanssani samaan pöytään osaston jouluaterialla ja sanoi hämmästellen: ”Mitä, syötkö sinä tosiaan yleensäkin noin paljon?” (hän ei koskaan aiemmin ollut syönyt meidän potilaiden tai hoitajien kanssa yhtä aikaa). Hah hah, siitäpäs sai..

                      Viime jouluaaton aamu oli minulle valitettavasti taistelua anoreksia-peikkoa vastaan. Se pirulainen alkoi huutaa korvaani, kun vanhempani kielsivät minua menemästä hiihtämään joulupäivänä (pakkanen paukkui noin 20 tai 25 asteessa).. Itkin, itkin ja itkin. Onneksi äiti ehdotti pientä kävelylenkkiä ja loppupäivä oli täydellinen. Ensi jouluna aion taistella kaikin keinoin ahdistusta vastaan, sillä en halua minkään pilaavan sitä. {Juhannusten lisäksi myös joulujani varjostaa yleensä yksi asia, josta vielä joskus aion avautua, kunhan olen siihen valmis.}

                      Joulutunnelmissa tänään, katsotaan mitä seuraavalla kerralla.. Tänään ihan oikeasti painan pääni ajoissa tyynyyn, siispä hyvää yötä kaikille, tasapuolisesti! ♥ P.S. Pidän perinteisistä joululauluista, mutta viime jouluna sain - kuoron ansiosta - uuden suosikin: https://www.youtube.com/watch?v=k5ikw6YE-rQ

Becoming independent – before and nowadays

Juhlavaa sunnuntaita, ihanat! Taas on melkein viikko mennä hurahtanut, pahoitteluni siitä.. Postaustahtini hidastumisen taustalla on kuitenkin iloinen syy: olen sulatellut asiaa, jonka ansiosta elämäni on pitkästä aikaa enemmän raiteillaan, kuin uskallan edes toivoa. Muutan nimittäin OMILLENI lokakuun alussa! Siitä sain idean tälle postaukselle – ajattelin valottaa tuntemuksiani itsenäistymisen suhteen ennen ja nyt.

                      Lukuun ottamatta lyhyitä yökyläilyjä ystäväni luona ja ”pikaleiriä” ensimmäisellä luokalla, taisin saada maistaa itsenäisyyttä vasta kymmenvuotiaana toisella kuoroleirillä. Muistan, että ajatus kahdesta yöstä ilman äitiä ja isää tuntui kauhistuttavalta, suorastaan mahdottomalta. Ja arvatkaas, miten kävi? Niinpä, tietenkään en olisi halunnut lähteä kotiin. Nyt takana on satoja (ellei tuhansia?) kuoroleirejä erossa vanhemmista – leirejä, jotka ovat aina tuntuneet loppuvan liian pian. Syksyn leiri on minulle viimeinen nykyisessä kuorossa, joten aion ottaa siitä kaiken ilon irti, pitäen toki huolen että laulaminen ei kärsi.. ;) (Jos kyynelet virtaavat silloin, annan niiden virrata.) Myös osastolla tuli aimo annos itsenäisyyttä: suurimman osan öistä vietin osastolla, ilman vanhempia. Ennen kaikkea siellä harjoiteltiin itsenäisen nuoren velvollisuuksia, kuten imurointia, lakanoiden vaihtoa ja pyykinpesua. Tosin sain tarttua imurin varteen ja vaihtaa lakanoita vasta, kun painoni oli noussut tarpeeksi, mutta pesukonetta sain opetella käyttämään muistaakseni jo seuraavana päivänä osastolle tulon jälkeen. Ja minä rakastin pyykkipäiviä, sitä tuoksua kun vastapesty pyykki levitettiin narulle kuivumaan! Terapiasta on kiittäminen monia hyviä asioita, niin myös halua itsenäistyä. Terapian ansiosta nimittäin ymmärsin, että minullakin on siivet, niitä pitää vain uskaltaa kokeilla!

                      Nyt muuttaminen omaan kämppään tuntuu sanoinkuvaamattoman siistiltä, odotan sitä todella innolla! Toisaalta serkkuni sanoi pari päivää takaperin, että tunteethan eivät ole vaarallisia; ei ole vaarallista kokea pientä jännitystä tai jopa pelkoa muuttamisen suhteen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä on loistava ensimmäinen askel kohti sitä itsenäistä elämää, jota kohti kaikki ympärilläni ovat hellästi minua työntäneet.

                      Tällainen hehkutus tällä kertaa, nyt tulee taas valitettavasti pitkähkö tauko – ainakin luultavasti kun olen viikon reissulla Savossa ja Turussa.. Yritän kuitenkin tarinoida mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi junamatkalla. Hyvää yötä, ihanat! ♥ (P.S. Kirjoitin tämän postauksen eilen, mutta en voinut laittaa sitä tänne koska mummun luona ei ole nettiyhteyttä..)

Wearing a mask/ being a gloss photo – before and nowadays

Sosiaalista maanantaita, ihanat! Anteeksi tuhannesti, että olen kirjoitellut viimeksi torstaina.. Onko teille tuttu sellainen tilanne, että teitä jotenkin painostetaan pitämään yllä ”kiiltokuvaa” itsestänne? Itse olen valitettavasti tehnyt tuttavuutta sellaisen tilanteen kanssa niin kauan, kuin muistan – ja nyt kerron hieman siitä.

                      Olin muistaakseni oma itseni suurimman osan ala-asteesta. Ironista kyllä, tämä aiheutti sen, että kavereiden määrä oli aika alhainen ja tarjosi lisäksi kiusaajalleni mahdollisuuden aloittaa piinaamiseni.. Kaikki kuitenkin muuttui tuona surullisenkuuluisana kuudennen luokan keväänä, josta olen niin monessa postauksessa maininnut. Tuolloin kiusaaminen oli loppunut (lukuun ottamatta yläasteen lyhyttä kiusaamisepisodia) – mutta syömishäiriö lähti nousukiitoon. Halusin, enemmän kuin mitään muuta, kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Kun omana itsenään oleminen ei tuntunut niin sanotusti ottavan tuulta alleen, päätin pukea kasvoilleni henkisen/ sosiaalisen naamion, jota ikään kuin pidin koko yläasteen. Osastolla ollessani opin riisumaan tuon naamion – sillä siellä olin turvassa – mutta lähestulkoon heti sieltä lähdettyäni turvauduin jälleen tuohon naamioon; minun oli taas taisteltava ”pahaa ja pelottavaa” todellisuutta vastaan.

                      Sain kolmen vuoden terapiataipaleen aikana monta ”ahaa-elämystä”, mutta yksi merkittävimpiä niistä oli tajuta (noin puolessa välissä terapiaa), että pidin edelleen tuota maskia jopa terapiassa. Mieli huusi luopumaan siitä, sillä on äärimmäisen raskasta ylläpitää kiiltokuvaa itsestä monta vuotta. Muistan pohtineeni terapiassa, saisinko riisua ”kiiltokuva-minän” naamion, joka oli aina iloinen ja vain ehkä vähän epävarma. Saisinko paljastaa oikean minäni: haavoittuvan, epävarman, surullisen ja elämänsä suuntaa etsivän keijun? Järjellä ajateltuna tiesin, että totta kai saisin, sillä terapia oli paikka, jossa olin turvassa ja sain olla oma itseni. Onneksi opin riisumaan tuon kirotun naamion ja kuljin ilman sitä viimeisen lukiovuoteni (parempi myöhään kuin ei milloinkaan). Olo oli kuin eri ihmisellä.

                      Kun nämä ajatukset laittaa paperille, eivät kyynelet ole kaukana.. Varsinkin kun kirjoittaa tällaisista asioista yhdentoista aikaan illalla, kun väsymyskin painaa jo silmäluomia. :D Siispä: hyvää yötä ihanat – uskaltakaa tekin riisua naamionne ja antakaa tunteiden näkyä! Tunteet ovat rikkaus, eivät taakka! ♥ P.S. Jotenkin älyttömän hyvä sanoma tässä: https://www.youtube.com/watch?v=L0MK7qz13bU

I felt like winning when..

Tuulista mutta oikein mukavaa torstaipäivää, ihanat! Muistatteko, kun kerroin yhdessä postauksessa, että en pidä voittamisesta? On kuitenkin tiettyjä asioita, joissa voittaminen tuntuu älyttömän hyvältä. Puhun nimittäin itsensä voittamisesta – josta kerron nyt muutamia esimerkkejä, sellaisia jotka ovat jääneet parhaiten mieleen.

                      Olen aina pelännyt kiipeämistä erilaisissa telineissä, mistä minua on myös kiusattu. (Eittämättä viisi vuotta minua nuorempien tyttöjen – joita en muuten tuntenut – ivasanat tuntuivat aika satuttavilta..) Pelon syynä lienee ollut se, että tasapainoni ei ole koskaan ollut parhaasta päästä. Pelkäsin, milloin tulen rytinällä alas purren kieleni poikki tai isken hampaani huulesta läpi.. Kerran päätin kuitenkin rohkaistua (olisinkohan ollut kymmenen vanha) ja kiipesin kaarimaisen kiipeilytelineen päästä päähän – hitaasti mutta varmasti ollessamme äidin kanssa puistossa. Ja voi sitä voittajafiilistä, joka säteili minusta kilometrien päähän! Isälle piti tietenkin heti kotona kertoa, mitä olin tehnyt. Osastolla ollessani muistan, että ensimmäisen jäätelön (ja sitä ennen suklaavanukkaan) syönti oli ”työvoitto”. Järkyttävän ahdistuksen ja syyllisyyden sekä miljoonien kyyneleiden jälkeen tuli melkoinen voittajaolo; minusta ei tullut läskiä sotanorsua!

                      Nykyään olen tuntenut itseni voittajaksi monissa tilanteissa. Viime vuoden puolella kävin kaverini kanssa uimahallissa ja hän onneksi pakotti minut hyppäämään ensimmäiseltä ponnahduslaudalta (hyppäsin ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana). Lasku ei mennyt aivan putkeen – hyppäsin vatsa edellä enkä meinannut saada happea – mutta se ei estänyt voittajafiilistä: olin voittanut pelkoni. Melkoinen voittajaolo tuli myös saadessani tietää, että äidinkielen arvosanani oli E. Myös korkeat paikat ovat jonkin verran lukeutuneet pelkoihini, joten Sveitsin Birg-vuorella olevalle lasilattialle astuminen kahdesti tuntui tosi hyvältä (koska selätin pelkoni). Tänään tuntui tosi ”voitokkaalta” antaa ahdistukselle piut paut ja ostaa t-paita!

                      Tällainen iloinen postaus tänään, huomenna saatan kirjoittaa jostain vähän ei niin mukavasta. Hyvää yötä ihanat – ja uskokaa aina itseenne! ♥ P.S. Jotenkin sopii tähän aiheeseen: https://www.youtube.com/watch?v=7S_gLohI4XE