Extract of an illusive diary

Mukavaa maanantaita, ihanat! Mietin pitkään seuraavan postauksen aihetta, kunnes keksin: tänään tarinoin ajatuksista, joita minä aivan sairauteni alussa (12-vuotiaana epävarmana tyttönä) tunsin. Kuten otsikko kertoo, kokosin ajatukseni kuvitteellisen päiväkirjamerkinnän muotoon; kyseinen merkintä luultavasti löytyisi päiväkirjastani, jos olisin sellaisen omistanut.

      Rakas päiväkirja! Kaikki tytöt puhuivat taas siitä herkkulakosta.. Olen varma, että minussa on jotain vikaa. Varmasti olisin paljon onnelisempi jos laihduttaisin.. Edes muutaman kilon.. Kaduttaa kun laitoin koulussakin niin paljon rasvaa leivälle. Illalla kävin taas vaa'aalla ja toivoin sydämeni pohjasta, että se näyttäisi vähemmän. Mitä pienempi lukema, sen parempi ihminen olen. Äsken kysyin äidiltä, olenko läski ja vastaus oli kieltävä. Toivoisin että hän lakkaisi valehtelemasta.. Ahdistaa niin valtavasti..

     Rankkaa tekstiä taas, myönnän, mutta jospa ensi kerralla jotain keveämpää.. Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. IHANA laulu: https://www.youtube.com/watch?v=ZnaQ0SZehFQ

Ten not so well-known facts about me

Rauhallista torstaita, ihanat! Kuten viimeksi lupailin, aion tänään paljastaa kymmenen ”ei-niin-tunnettua” faktaa itsestäni. Nämä eivät ole missään järjestyksessä.

      1) Olen harrastanut satubalettia pienenä. Lopetin, koska en kestänyt sitä, että kaikki muut oppivat minua paljon nopeammin.

2) En ole koskaan keilannut. Jep, tiedän mitä ajattelette.. :D Mutta siihen ei ole tarjoutunut tilaisuutta!

3) Laitan aina puuron päälle jogurttia. Tämä Tanskassa oppimani tapa on herättänyt hämmennystä niin kuoroleireillä kuin osastolla.

4) Kuorin usein kurkun syödessäni sitä. Minusta se maistuu silloin paremmalta, ja toisaalta, ärtyneenä vatsani ei pidä mistään kuorista.

5) Olen TOSI kova halaamaan (tämän tosin suurin osa läheisistäni on saanut tuta)! Meillä on valokuva-albumissa yksi kokonainen aukeama kuvia, joissa halaan milloin ketäkin/ mitäkin.

6) Olen koukussa Himohamstraajat-ohjelmaan. Sen katsominen saa minut tajuamaan, että en todellakaan ole hamstraaja.. :D

7) Tykkään matkustaa junalla. En tiedä miksi, mutta ainakin yksi syy on, että junassa pääsee jonkun verran jaloittelemaan – vatsa kun ei nykyään kestä yli kahden tunnin istumista putkeen.

8) Tiedän muun muassa, kuka on Sandy Denny (ilman Wikipediaa). Tästä kaikki kunnia isälleni, joka edelleen kuuntelee kyeistä artistia hyvin, hyvin usein.

9) En edelleenkään osaa leikata oikean käden kynsiäni, myös vasemman käden ja varpaiden kynnet leikkaan aina liian lyhyiksi.. :D

10) Pelkään revontulia.. Häpeän myöntää sitä, sillä en tiedä KETÄÄN toista, joka pelkäisi niitä. En edes tiedä, miksi pelkään; mietimme sitä usein terapiassa, ja ehkä perimmäinen syy on, että niissä on jotenkin aavemainen tunnelma. Hassua on, että en pelkää revontulia kuvassa lainkaan, mutta luonnossa pelko alkaa hiipiä päälle.

      Paljastuksia tällä kertaa, katsotaanpa mistä aiheesta seuraava postaus syntyy. Hyvää yötä, ihanat (itsekin yritän nukkua paremmin kun vatsa antoi viime yönä nukkua vain ~ kuusi tuntia)! <3 P.S. Innostuin pitkästä aikaa kuuntelemaan tätä kaunista kappaletta (en muista, olenko jo linkittänyt): https://www.youtube.com/watch?v=b6t4Zs5Yq_k

Baking – before and nowadays

Vilpoista sunnuntaita, ihanat! Tänään on ainakin meillä päin käynyt pureva vinkka, mikä saa pakkasen tuntumaan suunnilleen 30 asteelta.. Tavallinen Suomen talvi, siis. ;) Tänään ajattelin kertoilla teille leipomisesta ennen ja nyt.

      Olen aina pitänyt leipomisesta kovasti (aloin leipoa äidin kanssa pipareita muistaakseni 4-vuotiaana), mutta sairastuttuani – arviolta silloin 12-vuotiaana – leipomiseen tuli erilainen ”sävy”. Siihen asti olin aina maistanut tekemiäni leipomuksia ja ennen kaikkea nauttinut niistä. Anoreksian hönkiessä niskaan leivonnaisten syöminen ja niistä nauttiminen oli mahdottomuus. Juhlatilanteet olivat erityisen hankalia, kuten monessakin postauksessa olen kertonut. Muistan osastojaksoa edeltäneen kesän erityisen hyvin: leivoin kuin hullu, mutta kun äiti tai joku muu ehdotti maistamista, kieltäydyin jyrkästi. Miksi ihmeessä? Koska kuten niin monesti olen sanonut, minusta tuntui, että en todellakaan ansainnut herkkuja; en edes, vaikka olisin käynyt tunnin hikilenkillä ilman vettä.. Syy oli myös, että leipomukseni sisälsivät usein ”kiellettyjä” aineita, joiden niin kovasti pelkäsin aiheuttavan lihomista.

      Nykyään rakastan edelleen leipomista, se asia ei ole muuttunut miksikään. Mutta se, mikä on muuttunut parempaan suuntaan, on että nyt syön kaikkea leipomaani. Aluksi gluteenittomien leipomusten teko oli hivenen hankalaa (vatsani ei siis kestä nykyään muita viljoja kuin täyskauraa), myönnettäköön, mutta kun siihen harjaantuu, reseptit osaa melkein ulkoa. Ja makuun se ei vaikuta lainkaan, ainoastaan koostumus on hivenen sitkeämpi kuin ”tavallisessa”! Ongelma vain on, että kun asun yksin, enkä kuitenkaan niin hirveästi makeaa syö,

pakastin on kovilla.. :D

      Leivontaa tänään, seuraavan postauksen omistan kymmenelle hieman omituiselle faktalle itsestäni. Hyvä yötä ja voimia alkavaan viikkoon, ihanat! <3 P.S. Seuraava kappale on omistettu rakkaalle poikaystävälleni (jonka kanssa minulla muuten tulee tiistaina vuosipäivä): https://www.youtube.com/watch?v=SsL7JD10HmM

Back to the old days

Rauhallista torstaita, ihanat! Puhuin vähän aikaa takaperin erityisherkkyydestäni ja päätin siihen liittyen valottaa tuntojani itkemisestä ollessani terapiassa. Kirjoitin allaolevan tekstin ymmärtäessäni, miksi itkeminen terapiassa oli minulle niin vaikeaa (se on siis tavallaan mielikuvaharjoitus siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu jos annan itseni itkeä):

      Istun terapiassa. Näen kuvan itsestäni anoreksia-ajalta: kädet näyttävät katkeavan hetkenä minä hyvänsä, jalat ovat kuin piipunrassit ja posket kuopalla. Kuvassa hymyilevät kasvot kätkevät taakseen suunnattoman ahdistuksen ja epävarmuuden.

Yhtäkkiä, täysin ilman varoitusta, rupean itkemään. Aluksi se on ”hillittyä”, räpyttelen silmiä pitääkseni kyynelet loitolla. Pikkuhiljaa itku muuttuu voimakkaammaksi, sitten sellaiseksi, että en kykene ollenkaan hallitsemaan sitä. Itken, itken, itken. Nenäliinoja menee kymmenen, kaksikymmentä, sata. Koko tila on hukkua kyyneliini. Ihmettelen, miksi terapeuttini ei puutu tähän tilanteeseen..

Itkiessä tunnen, kuinka en pysty hengittämään. Ikään kuin kaulan ympärillä olisi jonkinlainen köysi. Joudun ottamaan inhalaattoria voidakseni taas hengittää. Itkeminen tuntuu tosi pelottavalta.

Oloni on hirveä. Silmäni tuntuvat olevan tulessa ja ne ovat ihan punaiset, kurkkuni on kipeä ja nenänalus hellänä. Lopuksi teen jotain, minkä tiedän olevan järjenvastaista: pyydän itkemistäni anteeksi.

      Tunteilua tällä(kin) kertaa, saapa nähdä mitä seuraavaksi. Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. Olen jo kertaalleen linkittänyt tämän, mutta se sopii niin hyvin myös tähän postaukseen: https://www.youtube.com/watch?v=Rhi2HhL4RGA

Complaining – before and nowadays

Pirteää maanantaita, ihanat! Eilinen postaus toimii hyvänä ”aasinsiltana” tämänpäiväiselle aiheelle: valittamiselle. Olen muistaakseni jossain postauksessani sivunnut kyseistä aihetta, mutta nyt voisin paneutua siihen kunnolla.

      Olen aina ollut sitä mieltä, että valitan aivan liikaa ja turhasta. Valittamisesta tulee jotenkin.. Syyllinen olo. Muistanpa eräänkin kerran, kun osastolla ollessani olin valittanut taas jostain (en muista enää, mistä) ja päätin, että seuraavana päivänä pidän suuni supussa kaikista negatiivisista asioista. Kun tämä ei onnistunut, olo oli kurja ja syyllinen. Osasto ei suinkaan ollut ainoa paikka, jossa valittamiseen sorruin. Eipä nimittäin taida olla yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun pyysin terapeutiltani anteeksi niin kutsuttua valitusmoodia. Hän kuitenkin vastasi aina, että en valittanut turhasta. Myös koulussa huomasin usein sanovani puoliääneen: ”Äh, TAAS minä valitan..”. Olen kuitenkin yrittänyt vältellä valittamista viimeiseen asti ja keskittyä sen sijaan kaikkiin niihin positiivisuuden aiheisiin, joita elämäni pursuaa.

      Yhä edelleen valitan mielestäni liikaa ja turhasta. Useimmiten valittamisen aihe kohdistuu vatsaan (se on esimerkiksi kipeä, ääntelee rasittavasti tai on sekaisin) tai päähän (migreeni). IBS:ssä on sellainen ”hassu” juttu, että siitä syntyy helposti noidankehä; mitä enemmän oireille antaa valtaa, sitä rasittavampia ja rajoittavampia ne ovat. Olen koettanut rikkoa tämänkin noidankehän. Siinä auttaa muun muassa se, että keksin joka päivä viisi – tai enemmän – positiivista asiaa. Tämän päivän positiiviset ovat, että nukuin yhdeksään ilman migreenikohtausta (yhdeksän ja puoli tuntia, jes!), kävin aamulla reippaalla happihyppelyllä enkä liukastunut, tein keppijumpan, on kaunista ja neulomani kaulahuivi edistyy hurja vauhtia.

      Tällaista tänään, päätin kirjoittaa jo päivällä kun tuntui siltä – ja kun oli kerrankin kunnolla aikaa. Positiivista päivää ihan jokaiselle! <3

Watching movies – before and nowadays

Tunteellista sunnuntaita ja hyvää alkanutta vuotta, ihanat! Reilu viikko sitten tarinoin teille erityisherkkyydestä ja sen vaikutuksesta elämääni, nyt saatte lukea “sepustuksiani” elokuvista.

      Anoreksian ollessa voimakkaimmillaan en muistaakseni käynyt juuri lainkaan elokuvissa, sillä kuten useassa postauksessani olen maininnut, tuolloin minun oli ”ansaittava” kaikenlainen hauskanpito/nautinto. Nyt kun sitä ajattelee, on se aika surullista.. Siihen oli myös kaksi muuta syytä. Jos joskus poikkesin elokuvissa jonkun kanssa, hän pahastui, kun en syönyt popcornia tai karkkia kuten hän. Toinen syy oli, että vaikka elokuvateatterin penkit ovat suht' pehmeät, takamukseni luut tuntuivat niin selvästi, että istuminen oli ”hivenen” hankalaa.

      Nykyään käyn elokuvissa huomattavasti useammin – tai ainakin niin usein kuin kukkaron nyörit periksi antavat. Suosikkielokuviani ovat musikaalit ja komediat. Viimeisin elokuva, jonka kävi katsomassa elokuvateatterissa, oli talebaanien ampumaksi joutuneesta 15-vuotiaasta Malala Yousafzaista kertova dokumenttielokuva Malala. Dokumentin päähenkilö joutui talebanien hyökkäyksen kohteeksi vain, koska puhui tyttöjen koulutuksen puolesta (hän kuitenkin selvisi ja sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2014). Olin aivan hämmästynyt huomatessani, että tämä oli ensimmäinen elokuva pitkään aikaan, jota katsoessani en tarvinnutkaan nenäliinoja. Sen sijaan tunsin pitkästä, pitkästä aikaa vihaa. Tunsin sitä pitkin elokuvaa, mutta eritoten, kun päähenkilö lopussa pitää puheen ja sanoo suunnilleen näin: ”Minä en ole yksi ääni. Minä olen kaikkien niiden 66 miljoonan tytön ääni, jolta evätään koulutus.” Päähäni ei mahdu, että vielä vuonna 2016 maailmassa on 66 miljoonaa viatonta tyttöä, jotka eivät uskalla kouluttautua pelätessään, että heidän perheensä tapetaan. Afganistanissa tytöt eivät myöskään voi mennä kouluun, sillä talebanit polttavat kouluja.

      Pahoittelen jos spoilasin liikaa – ja ennen kaikkea, jos tämä postaus vaikuttaa valitusvirreltä.. Nyt kuitenkin painan pääni tyynyyn, ja jos pää vain sallii (migreenin suhteen), nukun kerrankin yhdeksään jotta saisin syksyn univelkoja kuitatuksi. Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. Ostin maanantaina itselleni uuden tietokoneen, eli en osaa vielä lisätä sydäntä --> se pitää siis tehdä manuaalisesti. Tämä myös herjaa kun yritän laittaa kuvan.. P.S.2. Taasen ihana biisi Juhalta: https://www.youtube.com/watch?v=0EByfZeEJlY