Bad news..

Säpinävoittoista sunnuntaita, ihanat! Postauksen otsikko ei viittaa siihen, että joku olisi esimerkiksi kuollut, mutta luvassa on huonoja uutisia blogin kannalta. Totuus on nimittäin se, että minun on pakko lopettaa bloggaaminen, niin haikealta kuin se tuntuukin. (Moni teistä on muuten varmaan ihmetellyt, miksi edellinen postaus on julkaistu vajaa kaksi viikkoa sitten.) Työt ovat tuntuneet sen verran rankoilta – varsinkin ensimmäisellä viikolla – että energia on aika loppu ja olen vielä iltaisinkin ihan sippi.

                      Muistan, kun maaliskuussa aloin blogia kirjoittaa, päivää ennen 20-vuotispäivääni. Jännitti aivan pirusti ja kävin läpi monia potentiaalisia katastrofeja mielessäni ennen ensimmäisen postauksen julkaisemista. Entä jos saan trollaavia kommentteja? Entä jos kukaan ei koskaan lue blogiani? Loppujen lopuksi kaikki sujui kuitenkin yli odotusten. Toivon, että te, jotka blogiani lukeneet, olette tykänneet mahdollisuudesta kurkata mieleni sopukoihin. Blogin pitäminen on ollut aivan ihana harrastus!

                      Koska elämää on mahdoton käsikirjoittaa, en sano jäähyväisiä. Ehkä palailen ruudun taakse jossain elämäni vaiheessa, ehkä en. Rupean kohta nukkumaan, sillä huomenna starttaa toinen työviikko. Muistakaa kuitenkin yksi asia: olette ihania, rakkaat lukijat! ♥ P.S. Tavoilleni uskollisena linkitän vielä yhden biisin: https://www.youtube.com/watch?v=0j_hksPFLgg

I am alive!

Eloisaa maanantaita, ihanat! Tämän päivän postauksen aihe syntyi perjantaisesta Juha Tapion keikasta, josta mainitsinkin viimeisimmässä postauksessa. (Okei, myönnän että otsikko on juuri nyt hieman harhaanjohtava: olo ei ole ihan paras mahdollinen koska flunssan takia päällä on jatkuvasti pieni tuskanhiki..)  No, asiaan.

                      Päivähoidossa ja ala-asteella tunsin eläväni – kunnes kiusaaminen alkoi. Vaikka kiusaaminen periaatteessa loppui viidenteen luokkaan, aloin pian oireilla syömishäiriöllä. Totta kai olin tuonakin aikana (fyysisesti) hengissä, mutta en todellakaan kokenut olevani elossa. Kiusaamisen aikana olin jatkuvassa ”valmiustilassa”, kuin kuplassa, mikä esti minua elämästä – eli nauttimasta elämästä. Tätä niin kutsuttua suorittamista kesti siihen asti, että pääsin osastolle. Osaston – ja ennen kaikkea terapian – avulla opin taas elämään. (Huomasin elottomuuteni katsoessani vanhoja rippikuviani ja kiinnitin huomiota silmiini. Suuni hymyili, mutta silmäni eivät.)

                      Perjantaina, Juha Tapion keikalla, huomasin todella eläväni ja olin ”villi”. En välittänyt, vaikka en pysynyt nuotissa enkä osaa edes tanssia. Se oli ihanaa!

                      Tämä postaus jää valitettavan lyhyeksi, mutta nyt on PAKKO mennä nukkumaan – pääasia että sain tärkeimmän sanotuksi. Hyvää yötä, ihanat! ♥ P.S. Tämä kappale sai minut huutamaan kurkkuni käheäksi: https://www.youtube.com/watch?v=nsMrcqA7NL0

Who am I..?

Melkoisen sateista torstaita, ihanat! Heti alkuun rikon lupaukseni siitä, että tämänpäiväinen postaus olisi ”kevyt”.. Tämänpäiväistä aihetta olen sivunnut monessa postauksessa, mutta nyt ajattelin panostaa siihen kunnolla.

                      Jos minulta olisi ala-asteella kysytty, kuka olen, olisin katsonut kysyjää huuli pyöreänä ja vastannut hämmentyneenä: ”En minä vaan tiedä”. Aloin miettiä asiaa kunnolla oikeastaan vasta mennessäni yläasteelle. Tuolloin – hieman surullista kyllä – määrittelin itseni ahdistuneeksi, särkyneeksi, ujoksi ja yksinäiseksi tytöksi. Osastolla ollessani sain hieman lisää itsevarmuutta ja koin olevani ”anoreksiaa sairastava mutta siitä pikku hiljaa parantuva tyttö” (hankala selittää). Muistan kuitenkin elävästi erään terapiaistunnon, jossa terapeuttini kutsui minua upeaksi nuoreksi naiseksi. Pyysin häntä erittäin suuren hämmästyksen vallassa toistamaan, mitä hän oli juuri sanonut. Tajusin tuolloin kaksi valtavan tärkeää asiaa. Tajusin, että en ollut enää lapsi, vaan aivan kuten terapeutti oli juuri sanonut, nuori nainen. Lapsen maailmaan ja kehoon pakeneminen oli ollut (huono) selviytymisyritys syömishäiriötä vastaan, josta oli aika päästää irti. Lisäksi tajusin, että tuohon asti stigmat ”epätyypillinen anoreksia”, ”OCD” sun muut olivat määritelleet sen, kuka olen. (Tätä aihetta sivusin puhuessani medikalisaatiosta.) Terapeutti ei kuitenkaan nähnyt noita diagnooseja, vaan jotain paljon tärkeämpää niiden alla. Hän näki minut.

                      Kysymyksessä ”kuka minä olen?” on pohjimmiltaan kyse identiteetin määrittelemisestä. Yksi suosikkipsykologeistani (älkää kysykö miksi, koska en tiedä!), yhdysvaltalainen kehityspsykologi James Marcia, on eritellyt neljä eri identiteetin tasoa: epäselvä, lainattu, etsintä käynnissä ja saavutettu. Ala-asteella identiteettini oli epäilemättä (erittäin) epäselvä. Yläaste- ja osastoaikana identiteetti oli ehkä lainattu ja toisaalta etsintä oli käynnissä. Terapiataipaleella etsintä oli toden teolla käynnissä! Nykyään koen, että identiteetin etsintä on käynnissä, ja toisinaan se on ehkä jopa saavutettu. Jos joku nyt kysyisi minulta tuon samaisen kysymyksen, vastaus olisi suunnilleen tällainen: ”Olen 20-vuotias, syömishäiriön likimain selättänyt nuori nainen, jolla on asiat juuri nyt aika pirun hyvin!”. Syömishäiriö siis edelleen määrittelee identiteettiäni, mutta luulen että se on kuitenkin niin suuri asia, että en voi teeskennellä kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Jos ollaan aivan tarkkoja, identiteettiä pitäisi tarkastella eri näkökulmista – kuten seksuaalinen identiteetti – mutta minä en halua alkaa viilata pilkkua..

                      Jälleen pääsitte askelen lähemmäs mieleni sopukoita, katsotaan millaiset tuulet ensi kerralla puhaltavat. Huomenna pääsen Juha Tapion keikalle, joten ”voi olla”, että postausta ei ilmesty.. Hyvää yötä, ihanat – tehkää tekin tutkimusmatka ajatusmaailmaanne! ♥ P.S. Hyvä laulu siitä, kun ei tiedä kuka on - ja kaupan päälle ihana melodia: https://www.youtube.com/watch?v=J0lG8YorBsU

Some thoughts about death – before and nowadays

Vehreää tiistaipäivää, ihanat! Hävettää kun blogin päivittäminen on jäänyt ihan hunningolle, vaikka lupasin panostaa siihen.. No, tänään on ollut hyvää aikaa tätä postausta kirjoitella, vähän kipeänä tosin. Olen ”pantannut” tätä aihetta aika pitkään, mutta nyt päätin kokeilla kirjoittaa siitä. Idea tälle postaukselle ei syntynyt siitä, että joku olisi juuri kuollut tai että minulla menisi huonosti. Päinvastoin, elämäni on edelleen raiteillaan!

                      Ennen pidin kuolemaa pelottavana ja jotenkin pahana asiana. Pelkäsin omaa kuolemaani (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan). Osastolla puhuimme nuorten kesken myös kuolemasta, mutta en muista, mitä. Terapiassa en muistaakseni kuolemaa käsitellyt, paitsi silloin kun naapurimme nukkui pois.

                      Nykyään, elämää (ja kuolemaakin) paljon nähneenä, koen suhtautuvani kuolemaan jotenkin kypsemmin – vaikka en aikuinen vielä olekaan. Pelkään edelleen isoäitieni poismenoa, mutta kuten eräässä postauksessa sanoin, nyt minä hallitsen pelkoa eikä se minua. Olin tosi iloinen huomatessani, että en ollutkaan niin ahdistunut nukkuessani mummun luona; eniten pelkään siinä ajatusta siitä, että mummu voisi kuolla yön aikana ja se olisi ”minun vikani”! Riemuvoitto on myös se, jos pystyn olemaan suoristamatta yhtäkään mattoa.. :D Kieltämättä minua hirvittää – ja ärsyttää – kun mummu sanoo aina ”katotaan jos sinne asti eletään”. Samalla kuitenkin ymmärrän, miksi hän siitä koko ajan puhuu: hän on hyväksynyt sen tosiasian, että ei ole enää nuori ja että voi nukkua pois milloin tahansa. Omaa kuolemaani en ole pelännyt enää pitkään aikaan, kai se johtuu elämänkokemuksen karttumisesta. Asenteen muuttumisessa on auttanut myös paraikaa lukemani terapeutti Tommy Hellstenin kirja Saat sen mistä luovut: Elämän paradoksit. Tämä viisas mies sanoo, että ”astumme kuoleman kautta elämään”. Lisäksi yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä antoi minulle juuri viisaan neuvon. Hänen mukaansa selviän hoitotyössä jos opin ajattelemaan, että pettymykset ja kuolema ovat osa elämää; neutraalia asennetta kehiin, eikä liikaa tunnetta. Yhdessä asiassa olen kuitenkin edelleen samaa mieltä kuin ennen: nuoruudessa jokainen ero on kuin kuolema. Junavaunussa oli sunnuntaina kostea tunnelma, kun minä itkin vesiputouksen lailla..

                      Tällaista radikaalista settiä tänään, ensi kerralla jotain kevyempää. Nyt syömään, television ääreen ja sitten nukkumaan. Hyvää yötä, ihanat! ♥ P.S. Taas laulua luopumisesta, Juhan ihanalla tulkinnalla höystettynä: https://www.youtube.com/watch?v=iwZnCWPNglA&list=PL23C5EEAC9BE7B352&index=21