Some thoughts about death – before and nowadays

Vehreää tiistaipäivää, ihanat! Hävettää kun blogin päivittäminen on jäänyt ihan hunningolle, vaikka lupasin panostaa siihen.. No, tänään on ollut hyvää aikaa tätä postausta kirjoitella, vähän kipeänä tosin. Olen ”pantannut” tätä aihetta aika pitkään, mutta nyt päätin kokeilla kirjoittaa siitä. Idea tälle postaukselle ei syntynyt siitä, että joku olisi juuri kuollut tai että minulla menisi huonosti. Päinvastoin, elämäni on edelleen raiteillaan!

                      Ennen pidin kuolemaa pelottavana ja jotenkin pahana asiana. Pelkäsin omaa kuolemaani (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan). Osastolla puhuimme nuorten kesken myös kuolemasta, mutta en muista, mitä. Terapiassa en muistaakseni kuolemaa käsitellyt, paitsi silloin kun naapurimme nukkui pois.

                      Nykyään, elämää (ja kuolemaakin) paljon nähneenä, koen suhtautuvani kuolemaan jotenkin kypsemmin – vaikka en aikuinen vielä olekaan. Pelkään edelleen isoäitieni poismenoa, mutta kuten eräässä postauksessa sanoin, nyt minä hallitsen pelkoa eikä se minua. Olin tosi iloinen huomatessani, että en ollutkaan niin ahdistunut nukkuessani mummun luona; eniten pelkään siinä ajatusta siitä, että mummu voisi kuolla yön aikana ja se olisi ”minun vikani”! Riemuvoitto on myös se, jos pystyn olemaan suoristamatta yhtäkään mattoa.. :D Kieltämättä minua hirvittää – ja ärsyttää – kun mummu sanoo aina ”katotaan jos sinne asti eletään”. Samalla kuitenkin ymmärrän, miksi hän siitä koko ajan puhuu: hän on hyväksynyt sen tosiasian, että ei ole enää nuori ja että voi nukkua pois milloin tahansa. Omaa kuolemaani en ole pelännyt enää pitkään aikaan, kai se johtuu elämänkokemuksen karttumisesta. Asenteen muuttumisessa on auttanut myös paraikaa lukemani terapeutti Tommy Hellstenin kirja Saat sen mistä luovut: Elämän paradoksit. Tämä viisas mies sanoo, että ”astumme kuoleman kautta elämään”. Lisäksi yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä antoi minulle juuri viisaan neuvon. Hänen mukaansa selviän hoitotyössä jos opin ajattelemaan, että pettymykset ja kuolema ovat osa elämää; neutraalia asennetta kehiin, eikä liikaa tunnetta. Yhdessä asiassa olen kuitenkin edelleen samaa mieltä kuin ennen: nuoruudessa jokainen ero on kuin kuolema. Junavaunussa oli sunnuntaina kostea tunnelma, kun minä itkin vesiputouksen lailla..

                      Tällaista radikaalista settiä tänään, ensi kerralla jotain kevyempää. Nyt syömään, television ääreen ja sitten nukkumaan. Hyvää yötä, ihanat! ♥ P.S. Taas laulua luopumisesta, Juhan ihanalla tulkinnalla höystettynä: https://www.youtube.com/watch?v=iwZnCWPNglA&list=PL23C5EEAC9BE7B352&index=21