Oui, je parle français..

Bonsoir les tous et les toutes! Olen tosi, tosi pahoillani että en kirjoittanut eilen – omistan tämän kuitenkin torstaille vaikka kello näyttää olevan taas seuraavan päivän puolella.. Tämä postaus tulee olemaan pintapuolinen (ja jälleen valitettavan lyhyt, koska kello alkaa olla uhkaavan paljon..) ”paljastus” suhtautumisestani ranskan kieleen ennen ja nykyään.

                      Ensiksi: otsikko tarkoittaa suomeksi ”Kyllä, puhun ranskaa” ja alkutervehdys ”Hyvää iltaa kaikki!”. Aloitin ranskan lukemisen viidennellä luokalla ja luin sitä ”viimeiseen saakka” eli lukion kolmanteen, kaiken kaikkiaan siis kahdeksan vuotta. Muistan hyvin, miten hankala alkutaival oli; oman nimen sanominen (je m’appelle) oli suorastaan mission impossible, samoin myöhemmin yläasteella epäsäännöllisten verbien jatkuva pänttääminen. Mutta niistäkin vaikeuksista selvittiin kovalla työllä ja oikealla asenteella. Ennen tuntui riittävän, että ranskan puhumisella sai kaverit haukkomaan henkeä. Ei sitä sillä tavalla niin kutsutusti syvemmin ajatellut..

                      Nykyään osaan arvostaa ranskaa aivan eri tavalla. Kirjoitin ranskan syksyllä ja sain C:n. Aluksi olin tosi pettynyt sillä olin päättänyt uusia ranskan seuraavana syksynä, jos saisin E:tä huonomman. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että annan vain olla (ei enää yhtään ylimääräistä stressiä koulun takia, kiitos) ja olen ihan tyytyväinen tulokseen. Ranskan taidoista on myös käytännön hyötyä: kommunikoin ranskaksi lakkaamatta pari kesää sitten kun kävimme äidin kanssa Pariisissa. Pääsen jälleen kohta hyödyntämään taitojani, sillä suunnitelmissa on juhannuksen jälkeen lentää äidin kanssa Sveitsiin Baseliin – jossa puhutaan ranskaa. En malttaisi odottaa! Ennen kaikkea rakastan puhua ranskaa.

                      Ranskalainen postaus tänään, katsotaan mitä huomenna on vuorossa. Bonne nuit! ♥ P.S. En taaskaan osannut päättää, joten: https://www.youtube.com/watch?v=ja3oDIYNPkU ja https://www.youtube.com/watch?v=hJkfOlBJXto P.S.2. Haluan vielä muistaa kolmea ranskanopettajaani virtuaalihalauksella.. :)  *câlin*

Eating in a restaurant

Hei ihanat ja kuvankaunista tiistaipäivää! Tänään ajattelin kertoa tuntemuksistani liittyen.. Aivan, ulkona syömiseen.

                      Olen jo pienestä pitäen käynyt mielelläni ulkona (ravintolassa) syömässä. En osaa sanoa, miksi, mutta rakastan sitä juhlavuuden tuntua, kun tilattua annosta odotellaan. Edes pieni ”nälänpoikanen” ei haittaa, kun saa jutella mukavia perheenjäsenten kanssa. Ala-asteella ollessani kävimme silloin tällöin sunnuntaisin aasialaisessa (jep, laaja käsite) ravintolassa syömässä, jossa otin aina vakioannoksen: bambua, herkkusieniä ja härkää sekä friteerattuja banaaneja jäätelön kera. Hassua, miten tietyt asiat muistaa melkein läpi elämän.. Olen myös ihmetellyt, miksi en edes syömishäiriöaikana ahdistunut ulkona syömisestä (vaikkakaan en kyennyt tilaamaan jälkiruokaa). Se lienee ollut yksi syy, miksi diagnoosiksi tuli ”epätyypillinen anoreksia”.. Tämä on mielestäni outoa – mutta toisaalta äärimmäisen helpottavaa. Sh kahlitsi niin monta muuta ovea, mukaan lukien juhlat, että oli vain helpotus että ulkona syöminen onnistui. Nyt, kun asiaa mietin, luulen tietäväni miksi ravintolaruoat eivät ahdistaneet: minun ei itse tarvinnut ottaa vastuuta ruoan sisällöstä, mikä sai anoreksiapeikon ja mieltä jatkuvasti kalvavan ahdistuksen hetkeksi laantumaan. Tunnen olevani jonkinlainen poikkeus, sillä monia anorektikoita ahdistaa juuri se, että he eivät kykene vaikuttamaan ruoan sisältöön. Sama asia oli – ja on – myös pakko-oireisen häiriön kanssa; kun joku teki päätöksen puolestani, ahdistus oli vieras asia.

                      Nykyäänkin tilanne on suorastaan erinomainen. Innostun heti, kun äiti ehdottaa ulkona syömisen mahdollisuutta ja nautin siitä sydämeni kyllyydestä. Esimerkiksi viime kuussa juhlistimme ylioppilaskirjoitusteni päättymistä syömällä intialaisessa ravintolassa (jossa minulla muuten myös on vakioannos) ja olin aivan ”taivaassa”. On kuitenkin myönnettävä, että en edelleenkään pysty astumaan pikaruokaravintolaan ahdistumatta. Selviän kyllä ilman ahdistusta, jos en syö hampurilaista. Myöskään ranskalaisia en ole syönyt moneen, moneen, moneen vuoteen (ja silti jollain tiedostamattomalla tasolla niitä tekisi mieli). Olin esimerkiksi tosi iloinen, kun kävimme noin kuukausi takaperin poikaystäväni kanssa Mc Donald’silla ja söin siellä kanawrapin – ilman ahdistusta. ”Tulta päin” vaan tässäkin asiassa.

                      Ruoka-aiheinen postaus tänään, katsotaan mitä huomenna juolahtaa mieleen. Rauhallista yötä ja voimahalaus huomiseen päivään – olette ihania! ♥ P.S. Kryptojen ratkomisesta lienee ollut jotain hyötyä; en muistaakseni ole linkittänyt vielä tätä laulua: https://www.youtube.com/watch?v=kPfgGkyUzEk

Relation between me and my father: before and nowadays

Heipä hei jälleen ja kaunista maanantaita! Vaikka tämänkin päivän postaus taitaa venyä seuraavan päivän puolelle, omistan tämän postauksen maanantaille. Olen päättänyt rohkaistua ja kuvailla hieman suhdetta isääni – ennen ja nyt.

                      Ollessani pieni isä hoiti minua usein, sillä äiti kävi paljon töissä. Isäkin kävi töissä vuoteen 2000, kunnes jäi työttömäksi. Koska olin sen verran pieni, en enää kunnolla muista, mitä tein isän kanssa (saattaa johtua myös siitä, että olen aina ollut ”äidin tyttö”). Yksi ihana asia, minkä muistan selvästi, oli että isä lauloi minulle ”Sininen Uni”. Osastolla ollessani isä kävi katsomassa minua päivittäin, vaikka hänellä oli itsellään vaikeaa. Tämä on asia, jota suuresti kunnioitan isässä.

                      Nykyään olemme isän kanssa valitettavan etäisiä. Lähentyminen isän kanssa taitaa olla ikuisuusprojekti, joka toivottavasti joskus kantaa hedelmää. Meillä on omat ongelmamme, joista – kuka ties – uskallan ehkä joku kerta mainita.. Joka tapauksessa: isä, rakastan sinua nyt, aina ja ikuisesti! Toivottavasti asia on myös toisinpäin?

                      Pahoitteluni, että tämä(kin) postaus jäi näin hemmetin lyhyeksi, mutta 1) kello on taas niin paljon ja 2) isästä puhuminen kirjallisesti on edelleen hieman vaikeaa.. Aika painaa pää tyynyyn, kauniita unia ja huomenna yritän kirjoittaa hyvissä ajoin illalla! ♥ P.S. Jälleen kerran ihanaa kappaletta pukkaa: https://www.youtube.com/watch?v=Pj7l_BMwiRo

The power of singing together ♫

Hei pitkästä aikaa, ihanat! Anteeksi kovasti, että en tosiaan ehtinyt eilen kirjoitella: olin kaverin luona yökylässä. Tämänkertaisessa postauksessa pureudun syvemmin aiheeseen, jota olen jo aika monessa postauksessa sivunnut; kuorolauluun.

                      Aloitin nykyisessä kuorossani tammikuun 25 päivänä vuonna 2005 – se päivä ei unohdu. En pystynyt syömään kunnolla ennen koelauluja ja verkkokalvolle on syöpynyt kuva itsestäni koputtamassa juhlasalin oveen (koelaulut pidettiin.salissa), hyvin jännittyneenä. Silloisen kuoronjohtajan sanat ”Onneksi olkoon, pääsit juuri altoksi kuoroomme” saivat suupieleni nousemaan korviin. Kiitin vuolaasti, niiasin, ryntäsin pihalle ja kapsahdin äidin kaulaan huutaen ”Minä pääsin kuoroon, minä pääsin kuoroon!”. Jostain syystä aloin tutustua muihin kuorolaisiin heti ensimmäisissä harjoituksissa. Huvittavaa: sain ensimmäisen ystäväni kuorosta tarjoamalla hänelle evääni, koska jännitin niin paljon että en saattanut syödä. Ystävien lisäksi kuoro on merkinnyt minulle muun muassa tukea, hyvinvointia – ja musiikillista kehittymistä. Muistan, että olin todella murtunut, kun en saanut osastolla ollessani käydä kuorossa (se olisi vienyt liikaa energiaa). Kävin tosin katsomassa yhtä heidän konserttiaan ja kyynelet kihosivat silmiin, sillä minulla oli niin kamala ikävä takaisin kuoroon. Olin kokonaisuudessaan puoli vuotta pois kuorosta ja ”riemu repesi” kun pääsin takaisin. Aluksi pelkäsin, miten minuun suhtauduttaisiin kun olin kuitenkin ollut tauolla suht’ kauan, mutta kaikki meni oikein hyvin. Viime postauksessa puhuinkin esityksistä. Arviolta yli sadan esityksen lisäksi mukaan on mahtunut kymmeniä ja taas kymmeniä laululeirejä sekä muutama isompi tapahtuma. ”Muutama” juttu siis.. ;)

                      ”Laulu-uraa” on syksyllä takana kymmenen ja puoli vuotta. Silloin suunnitelmissa on heittää haikeat hyvästit tälle kuorolle ja suunnata toiseen kuoroon kaikki aistit avoinna. Ajatus tästä kuorosta lähtemisestä tuntuu haikealta, mutta elämä on eteenpäin menemistä. Vaikka välillä on tuntunut raskaalta lähteä harjoituksiin, en ole katunut päivääkään kuoroon pyrkimistäni. ♥

                      Tällainen iloinen postaus pitkästä aikaa, taitaakin kello olla uhkaavasti jo sunnuntain puolella. Hyvää yötä kaikille, kirjoittelemisiin taas huomenna! ♥ P.S. Ihana tämäkin biisi, en ole kuullut yhtään huonoa Juhan laulua: https://www.youtube.com/watch?v=vQOZ5cK-1SA P.S.2. Rakas, jos satut lukemaan tämän postauksen niin: parane pian!

Performing: before and nowadays

Hei taas ihanat! Blogiani lukiessanne olette varmasti huomanneet, että postausteni aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Tänään on luvassa taas jotain erilaista: esiintymisen synnyttämät tuntemukset ennen ja nykyään.

                      Kuten varmasti monella, myös minulla ala-asteella esiintyminen, esimerkiksi esitelmän pitäminen, oli maailmanloppu. Kädet hikosivat, sydän oli tulla ulos rinnasta ja ääni tärisi – ja jostain kumman syystä yleisö ei sitä koskaan huomannut. Tilanne oli samanlainen myös yläasteella, sitä itse asiassa pahensi kehon aliravitsemustila. Vaikka esitelmän aihe olisi ollut kuinka kiinnostava tahansa, ajatukset olivat koko sen ajan ruoassa ja syömisessä. Jos joku olisi pyytänyt minua osastolla pitämään esitelmän, olisin luultavasti mennyt täysin lukkoon. Minulla ei kuitenkaan koskaan ole ollut (omasta mielestäni) sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

                      Nykyään tilanne on tosi hyvä. Esitelmien ja puheiden pitäminen hermostuttaa edelleen, mutta olen vain mennyt ”tulta päin”. Olen esimerkiksi pitänyt esitelmän anoreksiasta ainakin neljästi, kolmesti koulussa ja kerran kuorossa. Aluksi niiden pitämisessä pelotti, miten ihmiset suhtautuisivat. Esiintymisjännityksen voittamisessa on auttanut elämänkokemuksen – ja terapian – lisäksi kymmenen vuoden kuorokokemus. Ensimmäiset esitykset olivat hirveitä, ajattelin vain koko ajan, milloin pääsen pois.. Nykyään jännitän esityksen alussa sen ”tärkeydestä” riippuen vaihtelevasti. Pienet esitykset aiheuttavat enää pienen jännityksen, mutta myönnettävä on, että syksyinen osallistuminen suureen kuoro-oratorioon pelotti, siis ei jännittänyt.. Mutta hei, siitäkin selvittiin. :)

                      Tällainen postaus tällä kertaa, huomenna en valitettavasti ehdi kirjoitella.. Mutta hyvää yötä ja ihanaa viikonloppua, rakkaat lukijat! ♥ P.S. Ihana laulu tämäkin: https://www.youtube.com/watch?v=MpYccBQH-Lg

 

Kuva on Tallinnan Laulujuhlilta.. <3