Dear body - a letter to my body

Tervehdys pitkästä aikaa, te lukijani siellä ruudun toisella puolella! Jos teitä siis vielä on, kun edellinen postaus ilmestyi liian kauan sitten.. Reiluun puoleen vuoteen on mahtunut paljon: äidin kuoleman lisäksi eräs toinen asia "hajotti" minut pahoin (minulle tehtiin jotain todella pahaa). Tuon teon lisäksi olen myös joutunut hyvästelemään yhden todella tärkeäksi muodostuneen henkilön lopullisesti, ja kaikki tämä yhdessä on saanut minut sairastumaan uudelleen syömishäiriöön. Syöminen on kyllä jo lähes kunnossa, mutta jatkohoito on kuitenkin tarpeen. Olen alkanut seurata YouTuben puolella erästä "kehopositiivisuuslähettilästä" ja hänen innoittamanaan päätin kirjoittaa kirjeen keholleni.

Rakas keho! Anna anteeksi kaikki ne lukemattomat kerrat, kun olen pitänyt sinua äärimmäisessä nälässä ja muulla tavalla laiminlyönyt sinua (esimerkiksi puremalla). Noina hetkinä kokemani ahdistus on ollut niin valtavaa, että olen tehnyt huonoja valintoja yrittäessäni helpottaa sitä. Kun sairastuin syömishäiriöön, sinun rääkkäämisesi tuntui ainoalta vaihtoehdolta hallita kaoottista ympäröivää maailmaa - monen vuoden kiusaamispiina, luokassa "villinnyt" herkkulakko ja kodin latautunut ilmapiiri olivat se viimeinen naula arkkuun.

Rakas keho! Olet yrittänyt viestiä pahoinvoinnistasi kehittämällä osteoporoosin. Tuntuu pahalta, että en koskaan voi saada lasta alateitse, koska se voi murtaa minun lantion tai vahingoittaa vauvaa - ja vain, koska olen laittanut sinut kärsimään helvetillisen rääkin.

Rakas keho! Olen jo kertaalleen onnistunut pitämään sinua siedettävänä, jopa kauniina/viehättävänä, joten uskon sen vielä joku päivä olevan mahdollista uudelleenkin. Pahoin vain pelkään, että koska sinulle tehtiin jotain anteeksiantamatonta, en ehkä voi enää nauttia niinkin normaalista ja upeasta asiasta kuin hellä kosketus romanttisessa mielessä.. Tai ehkä voinkin, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi.

Rakas keho! Lupaan vastaisuudessa opetella taas pitämään sinua ystävänä. ♡ Rakkaudella, Heini

Tällaisia mietteitä, muistakaa rakastaa itseänne ja toisia. ♡ Tässä vielä loppuun Johanna Kurkelan vanhempaa tuotantoa: https://youtu.be/Pm0v3AwENuo

What's going on right now

Pohdiskelevaa sunnuntaita, rakkaat! Päätin herätellä blogini extrapitkiltä talviunilta (katsotaan, kauanko se jaksaa pysytellä hereillä).. Olen pohdiskellut paljon asioita viime aikoina ja kipinä tähän postaukseen syttyi kehotuksesta saada kiinni normiarjesta. Pahoittelen jo valmiiksi ihan überpitkää tekstipurkausta, toivottavasti jaksatte tämän lukea!

Surussa velloja täällä hei! En edes halua päästää irti surusta: elän menneessä, käyn joka päivä äidin haudalla, ajattelen äidin kuolemaa ihan joka hetki, en välitä itsestäni enkä kavereista, saati koulusta...

Tai hetkinen, kelataas vähän taaksepäin. Täytänkö minä nuo ylhäällä luetellut "tuntomerkit"? Tietääkseni en, vaan päin vastoin pyrin jatkuvasti jatkamaan elämässä eteenpäin. Käyn äidin haudalla keskimäärin kerran (kahdessa) kuussa, pidän huolta kaverisuhteistani ja itsestäni, ja kouluun yritän jaksaa keskittyä täysillä. Elän mahdollisimman normaalia arkea iloineen ja suruineen. Okei, siivous on ehkä vähän retuperällä, mutta sitä se oli kyllä jo kauan ennen äidin kuolemaa.

Kyllä, muistelen äitiä joka päivä (kuten mielestäni täytyykin, kuolluttakaan ei saa unohtaa), mutta hänen kuolemansa nousee kunnolla mieleen vain ehkä kerran, pari viikossa. Ikävä on, mutta se on muuttanut muotoaan. Ja joo, silloin tällöin tulee halu katsoa kuvia äidistä (kuolinvuoteella)/lukea osanottoviestejä/selata äidin kanssa käytyjä keskusteluja - mutta toisaalta, eikö tämä ole ihan normaalia jokaiselle läheisensä menettäneelle, riippumatta siitä, kauanko tämän kuolemasta on? Edelliseen viitaten, lasken edelleen, montako kuukautta äidin kuolemasta on, koska se jollain tapaa lohduttaa minua.

Yritän aktivoitua blogin pitämisen suhteen, mutta en lupaa mitään, koska sain harjoittelupaikan. Olette ihania, muistakaa se! <3 P.S. Kuuntelin tämän tänään ekaa kertaa ja ihastuin: https://www.youtube.com/watch?v=7Ebeq8MTxKc