What's going on right now

Pohdiskelevaa sunnuntaita, rakkaat! Päätin herätellä blogini extrapitkiltä talviunilta (katsotaan, kauanko se jaksaa pysytellä hereillä).. Olen pohdiskellut paljon asioita viime aikoina ja kipinä tähän postaukseen syttyi kehotuksesta saada kiinni normiarjesta. Pahoittelen jo valmiiksi ihan überpitkää tekstipurkausta, toivottavasti jaksatte tämän lukea!

Surussa velloja täällä hei! En edes halua päästää irti surusta: elän menneessä, käyn joka päivä äidin haudalla, ajattelen äidin kuolemaa ihan joka hetki, en välitä itsestäni enkä kavereista, saati koulusta...

Tai hetkinen, kelataas vähän taaksepäin. Täytänkö minä nuo ylhäällä luetellut "tuntomerkit"? Tietääkseni en, vaan päin vastoin pyrin jatkuvasti jatkamaan elämässä eteenpäin. Käyn äidin haudalla keskimäärin kerran (kahdessa) kuussa, pidän huolta kaverisuhteistani ja itsestäni, ja kouluun yritän jaksaa keskittyä täysillä. Elän mahdollisimman normaalia arkea iloineen ja suruineen. Okei, siivous on ehkä vähän retuperällä, mutta sitä se oli kyllä jo kauan ennen äidin kuolemaa.

Kyllä, muistelen äitiä joka päivä (kuten mielestäni täytyykin, kuolluttakaan ei saa unohtaa), mutta hänen kuolemansa nousee kunnolla mieleen vain ehkä kerran, pari viikossa. Ikävä on, mutta se on muuttanut muotoaan. Ja joo, silloin tällöin tulee halu katsoa kuvia äidistä (kuolinvuoteella)/lukea osanottoviestejä/selata äidin kanssa käytyjä keskusteluja - mutta toisaalta, eikö tämä ole ihan normaalia jokaiselle läheisensä menettäneelle, riippumatta siitä, kauanko tämän kuolemasta on? Edelliseen viitaten, lasken edelleen, montako kuukautta äidin kuolemasta on, koska se jollain tapaa lohduttaa minua.

Yritän aktivoitua blogin pitämisen suhteen, mutta en lupaa mitään, koska sain harjoittelupaikan. Olette ihania, muistakaa se! <3 P.S. Kuuntelin tämän tänään ekaa kertaa ja ihastuin: https://www.youtube.com/watch?v=7Ebeq8MTxKc