Living with depression
Häikäisevän kaunista,
mutta suatanan liukasta ja sangen tuulista tiistaita, rakkaat lukijat, ja kaikkea
hyvää alkaneelle vuodelle 2020! Tänään hieman valotan sitä, mitä on elää
keskivaikean masennuksen kanssa. Pohjustuksena sen verran, että olin uusiutuneen
syömishäiriön takia syys-lokakuun ravitsemuskuntoutuksessa, missä myös tuli
masennusdiagnoosi.
Mistäs
sitä aloittaisi.. Elämä masennuksen kanssa on aika perseestä – siis huonoimpina
päivinä. Näinä huonoina päivinä saattaa olla suuri saavutus saada itsensä
ylipäätään sängystä ylös ja laittaa tiskialtaassa liian kauan lojuneet likaiset
astiat koneeseen. Siivonnut olen viimeksi aivan liian kauan sitten, mutta ilo
on ylimmillään niinä hetkinä, kun olen heilunut imurin varressa ja
pölykerroksen alta paljastuu oikea koti. Myös ruoanlaitto on merkittävä edistysaskel.
Muutoinkin masennus ja syömishäiriö tuntuvat kulkevan käsikynkkää: kun masentaa
ja ahdistaa, olen saanut itseni kiinni ajattelemasta sellaista, kuten ”Miksi
edes vaivautuisin syömään kun elämä on muutenkin paskaa”. Listasin taannoin
yleisimpiä lausahduksia, joita masentuneelle sanotaan, tässä muutama poiminta:
- · ”Aattelet vaan positiivisesti niin kyllä se siitä”
- · ”Ota ittees niskasta kiinni ja piristy”
- · ”Et sä voi pistää kaikkea toimettomuuttas masennuksen piikkiin” (kyseessä keskustelu erään ihmisen kanssa siitä, miksi en ole pitkään aikaan käynyt pyykillä)
- · ”Lähet vaan lenkille niin kyllä se siitä sitten”
- · ”Kyllähän kaikkia joskus vähän väsyttää”
Erityisen pahalta tuntuu kuulla jokin
edellä mainituista lausahduksista sellaisen ihmisen suusta, joka itse on läpikäynyt
masennuksen.. Se, mihin masennus ehkä eniten vaikuttaa arjessa, on kyvyttömyys
itkeä. On ollut lukuisia sellaisia tilanteita, joissa oikein kunnon itku olisi
auttanut, mutta en ole yksinkertaisesti pystynyt itkemään kertaakaan sitten
lokakuun (lähtiessäni kuntoutuksesta, sitä ennen edellisen kerran kyynelet tulivat
ehkä heinä- tai elokuussa). Se on kuulkaas aika helvetin raskasta, kun itkettää
tosi paljon, mutta se ei vaan onnistu. Lokakuun itkunpuuskan jälkeen sain kuuden
päivän migreeniputken, joka onneksi katkesi ilman vierailua tipassa.
Mutta
niin, mikä sai minut sairastumaan? Joku ehkä huomasikin edellisessä
postauksessani, että minulle tehtiin ”jotain todella pahaa”. Äidin kuolema yksistään
olisi riittänyt vastoinkäymiseksi, mutta sen lisäksi jouduin pitkään jatkuneen
seksuaalisen ahdistelun ja raiskauksen yrityksen uhriksi. Että silleen.. Onneksi
se aurinko paistaa välillä risukasaankin: sekä masennus että syömishäiriö on edelleen
läsnä elämässä, mutta nykyään ehkä 2-4 päivänä viikossa kun aiemmin oireita oli
päivittäin. Avohoidon työntekijäni on huipputyyppi ja erittäin pätevä työssään,
ja hänen tuellaan pystynen pitkällä tähtäimellä luopumaan kontrollista siinä
määrin, että esimerkiksi itkeminen mahdollistuu taas. Sain myös
maksusitoumuksen psykofyysiseen fysioterapiaan, koulukin alkaa huomenna ”ihan
kunnolla”.
Tämänkertainen
postaus ei ollut kevyimmästä (tai lyhyimmästä :D) päästä, mutta halusin avautua
tilanteestani. Katsotaan, koska saan aikaiseksi kirjoittaa seuraavan kerran;
olette rakkaita! <3 P.S. Yksi uusi suosikkini: https://www.youtube.com/watch?v=kkcffy0iuuY
