Being a highly sensitive person – before and nowadays

Erityisen herkkää lauantaita, ihanat! ♥ Minulla on takanani jälleen yksi ihana jouluaatto; toivottavasti teilläkin oli ihana joulu. Idea tälle postaukselle syntyi eräästä äidin ostamasta kirjasta (jota tosin olin toivonut joululahjaksi). Mukaansatempaava (tieto-)kirja kertoo erityisherkkyydestä.

                      Tein (ajatuksen kanssa) kirjoittajan laatiman testin erityisherkkyydestä – eikä tulos suoraan sanottuna yllättänyt. Testin tulkitsemisesta kerrotaan, että mikäli 23 toteamuksen vastauksista yli 12 on myöntäviä, erityisherkkyys on luultavaa. Minä rastitin ”kyllä” 22 toteamukseen à aika selvää. Jo kolme ensimmäistä toteamusta (”Tunnen olevani tietoinen ympäristön vivahteista.”, ”Muiden ihmisten mieliala vaikuttaa minuun.” ja ”Minulla on taipumusta olla kipuherkkä.”) pitävät kohdallani paikkansa. Miten tämä kyseinen ominaisuus sitten näkyy minussa? Ensinnäkin, itken hyvin usein {vesiputouksen lailla}. Juhlissa, musiikkia kuunnellessani, elokuvaa katsoessani.. Ja viimeksi tänään, kun käytiin äidin kanssa keskustelua tästä samaisesta aiheesta. Toiseksi, olen myös aistiyliherkkä. Edelleen joudun peittämään korvani käsillä, kun hälytysajoneuvo ajaa ohitseni. Ennen tämä aiheutti hämmennystä, jopa pahennusta, ja monesti minulta kysyttiin: ”Miksi sinä oikein noin teit, sehän oli pelkkä ambulanssi?” Tässä vain muutama esimerkki.

                      Ymmärsin erityisherkkyyteni itse asiassa vasta tänä syksynä, kiitos tästä kuuluu erään hyvän ystäväni äidille. Hän myös opetti minut ymmärtämään, että erityisherkkyys ei ole taakka, vaan voimavara. Minusta tuntuu, että olen pienestä pitäen omannut tämän kyseisen ominaisuuden. Esimerkkinä mainittakoon, että nyrpistin nenäni aina haistaessani tupakansavun (mitä teen muuten edelleen). En edes jaksa muistaa, monestiko olen kuullut lausahduksen ”Älä aina jaksa olla niin herkkä”.. Tuota lausetta en koskaan kuullut terapiassa, vaan kolme mieleenpainuvinta sanaa, jotka terapeuttini minulle lausui, olivat ole rohkeasti herkkä. Hän myös rohkaisi minua itkemään silloin, kun minusta siltä tuntui, mutta en uskaltanut.

                      Pahoittelen, jos tämä kirjoitus vaikuttaa kirja-arvostelulta; olen vaan täysin joululahjakirjani pauloissa. Kyseisellä kirjalla on minuun samanlainen vaikutus, kuin johonkuhun hyvällä romaanilla. Pahoittelen myös, että kirjoittaminen venyi taas pitkälle yöhön.. Tahdon toivottaa teille oikein hyvää yötä, rakkaat lukijani! ♥ P.S. Pitkästä aikaa tuotantoa lempiartistiltani: https://www.youtube.com/watch?v=Uu5dh5N-csM P.S.2. Jos jotakuta kiinnostaa (tämän sivun testissä vain kuusi väittämää): https://headsted.fi/oletko-herkka-tee-testi/

Constant rush – before and nowadays

Poikkeuksellisen rauhallista maanantaita, ihanat! Miksi ”poikkeuksellisen rauhallista”? Koska kuten edellisessä postauksessani mainitsin, kiirettä on pitänyt viime viikot, ja siitä kerron tänään.

                      Ennen minulla oli koko ajan kiire, sillä haalin itselleni tarkoituksella koko ajan menoa. Sitä on niin hankala selittää ymmärrettävästi, mutta ajattelin, että lepo piti ansaita – tai pahimmassa vaiheessa, että en ansainnut tuota terveellisen elämän perusedellytystä lainkaan. Äiti katseli menoani huolestuneena, mutta vastasin hänelle olankohautuksella ja toinen jalka haudassa-asenteella..

                      Nykyään harmittelen sitä, että kiire tuntuu edelleen seuraavan jokaista päivääni. Tuntuu, että olen jonkinsortin magneetti, johon kaikki tekeminen tarttuu. Niin kutsutun "kiltin tytön syndrooman" vuoksi huomaan liian usein vastaavani "Minä voin tehdä sen!" tai "Juu, tottakai saat tulla yöksi!".. Siihen kun lisää hyvää tarkoittavat muistutukset siitä, että kiire on jokaisen oma valinta ja että pitäisi oppia elämään hetkessä, paukkuvat eustressitasot (eustressi=haitallinen stressi) taivaissa. Olen kuitenkin oppinut taas ymmärtämään, että myös minä ansaitsen lepoa, kuten kuka tahansa muu, ja YRITÄN karsia menojani vähän kerrallaan. Olen työssäni huomannut, että koiruuksia tekeville lapsille on tosi helppo sanoa "ei", mutta jostain syystä tämä ei onnistukaan, kun joku pyytää minua tekemään jotain.. :D

Tällaista tällä kertaa, en varmaankaan julkaise uutta postausta ennen joulua. Huomenna on toiseksi viimeinen työpäiväni päiväkodissa, joten on aika painaa pää tyynyyn. Siispä oikein rauhallista Joulua ja turvallista uutta vuotta 2016, rakkaat lukijat! P.S. Tätä en muistaakseni ole vielä linkittänyt: https://www.youtube.com/watch?v=XsTjI75uEUQ
P.S.2. Kirjoitin tämän postauksen jo maanantaina, mutta julkaisen sen vasta näin tiistaina, koska netti vihoitteli eilen..

Becoming an aunt

Kiireistä sunnuntai-iltaa, ihanat! Tämän tervehdyksen ensimmäinen sana paljastaa, miksi edellinen postaus on ilmestynyt viikko sitten. Olen nimittäin viimeisen kuukauden (tai pari?) juossut miltei joka ilta paikasta toiseen kuin päätön kana.. Siksi pian koittava tauko töistä tuntuu ajatuksena enemmän kuin houkuttelevalta! Mutta, nyt asiaan. Tänään tarinoin siitä, miten ihanalta tuntuu olla täti.

                      Minusta tuli täti lokakuun alussa, eli tädin kullannuppu on nyt hieman yli kaksikuinen. Ja hän kasvaa ja kehittyy aivan hurjaa vauhtia! Heti kun näin ensimmäistä kertaa kuvan veljenpojastani, aloin kutsua häntä pieneksi ihmeeksi (mielestäni jokainen lapsi on ihme). Tämä pieni ihme on oppinut jos jonkinlaisia ”temppuja”; ensimmäinen – hampaaton – hymy sulattaa jokaisen sydämen. Kullannuppu sai nimen marraskuussa, eivätkä tädinkään silmät säilyneet kuivina tuon tilaisuuden aikana.. Minua harmittaa, että asumme toisistamme niin kaukana (minä täällä Oulussa, hän toisella puolen Suomea), mutta aion silti olla pienokaiselle niin hyvä täti, kuin mahdollista. ♥

                      Jaahas, aika haraa taasen vastaan, joten tämä taitaa jäädä jälleen lyhyeksi.. Siitä huolimatta hyvää yötä ja kauniita unia, rakkaat lukijat! ♥ P.S. Omistettu pienelle ihmeelle: https://www.youtube.com/watch?v=g-rhHabuPLA

Post in pictures

Hei ihanat ja hyvää itsenäisyyspäivää! Kuten lupasin, tänään on luvassa kuvia kämpästäni (koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa):

 

Moving to my own apartment

Kipeää keskiviikkoa, ihanat! Räkätautia pukkaa jälleen, lapset eivät anna armoa sairastumisen suhteen.. Tämä päivä on vierähtänyt kotona leväten ja rohisevan yskän sekä lievän hengenahdistuksen kanssa taistellen. Minulla on myös ollut hyvin aikaa pohdiskella elämääni, ja pohdintoihini nojaten kirjoitan tänään omilleni muuttamisesta.

                      3. lokakuuta elämässäni kääntyi uusi lehti (klisee, tiedetään). Muutin nimittäin tuolloin ensimmäiseen vuokrakämppääni! Muutto omaan soppeen kävi yhdessä hujauksessa – kahdessa päivässä – kun kaikki (äiti, isä, minä ja kultani) kantoivat kortensa kekoon. Koska kämppä sijaitsee vain reilu kahden kilometrin päässä ”lapsuudenkodistani”, moni varmaan ajattelee, että en oikeasti edes muuttanut omilleni. Minulle, samoin vanhemmilleni, tuo kaksi kilometriäkin on kuitenkin suuri muutos. Se on tarkoittanut muun muassa ruoanlaittotaitojen hiomista ja yleisen siisteyden ylläpitämisen opettelua. Imuroinnin opin jo töissä, tiskaamisen suhteen on vielä pieniä ongelmia. Tiskaan nimittäin aivan liian usein, kolmesti päivässä (ennen tosin saatoin tiskata jopa neljästi tai viidesti).. En tunnu voivan sille mitään, että valtava tiskivuori ahdistaa. Okei, myönnetään että pyykkikonetta en ole vielä käyttänyt.. Ensinnäkin se on aika monimutkainen ja toisekseen olemme sopineet vanhempien kanssa, että koska välimatkaa on vain pari kilometriä, on järkevää antaa aina silloin tällöin pyykkikorin sisältö vanhemmille pestäväksi.

                      Kämppäni on IHANA! Se on pieni, (vain) 25 neliötä, mutta juuri sopiva yksineläjälle. En normaalisti tee näin, mutta sunnuntaina, kun olen kotona, voisin liittää tähän muutaman kuvan kämpästäni. Asuminen omassa kämpässä tuntuu tosi kivalta, alussa ehkä vähän jännittävältä. Myönnettäköön, että alussa ihmetytti, milloin oikein pääsen asumaan yksin, kun ihmisiä ”ravasi” aika tiiviiseen tahtiin.. :D

                      Tällaista tänään, kohta hipsin unten maille (saisinpa paremmin unta kuin viime yönä, huomenna pitäisi taas mennä töihin). Hyvää – ja yskätöntä – yötä, ihanat! ♥ P.S. Tämä on itse asiassa joululaulu, mutta kertoo omiin vahvuuksiinsa uskomisesta: https://www.youtube.com/watch?v=nZ19mW-TMRk

Working with elder people >< working with small children

Superia sunnuntai-iltaa, rakkaat lukijat! Minne se melkein viikko hurahti? No, tänään ajattelin tarinoida siitä, millaista oli työskennellä palvelutalossa – ja verrata sitä työhön 1-2,5-vuotiaiden lasten parissa. [Varoitus: tästä(kin) tulee aika lyhyt postaus kun huomenna on taas töitä ja nyt on suhteellisen myöhä..] Eiköhän aloitella.

                      Halusin olla aktiivinen työnhaun suhteen, joten otin yhteyttä Työvoimatoimistoon. Sieltä sain vinkin, että kannattaa hakea työharjoittelupaikkaa à aktiivinen työnhakija saa paremmin työmarkkinatukea. Aloitin edellisessä työpaikassani, palvelutalossa, 17.8.2015. Myönnän, että ihastuin paikkaan heti ensimmäisestä työpäivästäni alkaen! Se oli niin kodinomainen ja viihtyisä, niin lämminhenkinen. Työskentelin puolet ajasta (1,5 kuukautta) keittiöllä muun muassa tiskaten ja jakaen salaattia, sekä tarjosin vapaa-ajan viriketoimintaa juontamalla bingon tiistaisin. Lisäksi osallistuin muuhunkin yhteiseen toimintaan, imuroin ja kävin asiakkaiden kanssa ulkona. Loput ajasta työskentelin sitten varsinaisella hoitopuolella, pääasiassa kulkien hoitajan matkassa auttelemassa käytännön askareissa. (Voin muuten sanoa, että käsivoimat kasvavat kohisten, kun työntää pyörätuolia kerran, pari viikossa kolmen kuukauden ajan!) Opin paljon tärkeitä asioita, ja tykkäsin aivan hirveästi olla siellä. ♥ Kyynel meinasi tipahtaa poskelle, kun vanhukset – ja hoitajat – piti hyvästellä..

                      Työni päiväkodissa on ”hivenen” erilaista, mikä saattaa johtua siitä, että nämä kaksi työtä ovat elämänkaaren eri päissä.. En voi vielä oikein sanoa, mitä työtehtäviini kuuluu kun olen ollut täällä vasta niin vähän aikaa, mutta auttelen varsinaisia hoitajia vähän siinä sun tässä. Lapset ovat tosi ihania! ^_^

                      Tällainen työntäyteinen kirjoitus tänään, kirjoittelen taas viimeistään keskiviikkona. Hyvää yötä kaikille, olette ihania! ♥ Ja hei: kommentoikaahan rohkeasti! P.S. Kuuntelin pitkästä aikaa kappaletta, josta muodostui yksi suosikeistani ala-asteen ranskantunneilla - satumaisen melodian vuoksi; ranskanlukijat ymmärtävät, mistä tässä lauletaan: https://www.youtube.com/watch?v=hJkfOlBJXto

How does irritable bowel syndrome affect my life?

Myöhäinen tervehdys, rakkaat lukijat! (Ei kerta kaikkiaan nukuta, vaikka pitäisi jo pistää maata..) Ajattelin omistaa tämän postauksen IBS:lle eli ärtyvän suolen oireyhtymälle ja sille, miten se vaikuttaa elämääni.

Huhtikuussa aloin ihmetellä, miksi vatsani oli välillä sekaisin kuin seinäkello, välillä taas ihan normaali. Myös jatkuva vatsakipu ja vatsan murina aiheuttivat kulmien kurtistelua ja pään raapimista. Muistan, että lakkiaisia edeltävä yö oli aivan kauhea, nukuin ehkä kolme tuntia kun vatsa oli niin sekaisin.. Silloin pelkäsin, että kyseessä on vatsatauti, joka pilaa lakkiaiseni. Nyt tajuan, että IBS vain oli pahana: lakkiaisista oli aikamoinen stressi ja olin syönyt edellisenä päivänä paljon kaikkea sellaista, mikä ei ollut laktoositonta. Lisäksi painon putoaminen astui syksyllä mukaan kuvioihin – mistä syystä suutahdin itselleni, luulin että se on oma vikani – mutta ajattelin sen johtuvan aika fyysisestä työstä.

                      Syyskuussa uskaltauduin vihdoin lääkäriin. Siellä tehtiin ensin perusverikokeet, jotka kaikki olivat normaalit. 15. syyskuuta koitti hetki, jota olin pelännyt jo ensimmäisestä lääkärikäynnistä alkaen: gastroskopia eli vatsalaukun tähystys. Tutkimuksen suorittanut lääkäri sanoi, että suoriuduin siitä ”mallikkaasti”, mutta omasta mielestäni se oli ihan kamala kokemus. Koepalojen ottaminen ei tuntunut miltään, mutta oli inhottavaa, kun nielu puudutettiin pahanmakuisella puudutusaineella, jotta saisin kameraletkun niellyksi.. Koska tähystyksessä ei näkynyt keliakiaa eikä muuta, lääkäri päätteli oirekirjoni perusteella että kyseessä on ärtyvän suolen oireyhtymä. Oli aika helpottavaa saada jokin diagnoosi, vaikka olin miettinyt sitä itsekin.

                      Nykyään IBS vaikuttaa elämääni vähän niin ja näin. Viime päivinä olen joutunut taas miettimään miltei jokaista suupalaa, sillä vatsa on oikutellut aika paljon.. Miten tämä vaikuttaa syömishäiriööni? Siten, että ennen diagnoosia pystyin vihdoin syömään lähes kaikkea, nyt ruokavalioni on tosi rajoitettu. En esimerkiksi pysty enää syömään muita viljoja kuin kauraa, leivätkin ovat aina gluteenittomia tai 100-prosenttista kauraa. Tämä aiheuttaa sen, että vatsalaukku on pienentynyt ja paino päässyt laskemaan..

                      Tällainen postaus tänään, huomenna en luultavasti kirjoittele kun on harkat ja töissä varmaan taas aika rankkaa. Hyvää yötä, ihanat! ♥ P.S. Loppuun tällainen infopläjäys: https://www.youtube.com/watch?v=2f68gbs6Hm8