Constant rush – before and nowadays

Poikkeuksellisen rauhallista maanantaita, ihanat! Miksi ”poikkeuksellisen rauhallista”? Koska kuten edellisessä postauksessani mainitsin, kiirettä on pitänyt viime viikot, ja siitä kerron tänään.

                      Ennen minulla oli koko ajan kiire, sillä haalin itselleni tarkoituksella koko ajan menoa. Sitä on niin hankala selittää ymmärrettävästi, mutta ajattelin, että lepo piti ansaita – tai pahimmassa vaiheessa, että en ansainnut tuota terveellisen elämän perusedellytystä lainkaan. Äiti katseli menoani huolestuneena, mutta vastasin hänelle olankohautuksella ja toinen jalka haudassa-asenteella..

                      Nykyään harmittelen sitä, että kiire tuntuu edelleen seuraavan jokaista päivääni. Tuntuu, että olen jonkinsortin magneetti, johon kaikki tekeminen tarttuu. Niin kutsutun "kiltin tytön syndrooman" vuoksi huomaan liian usein vastaavani "Minä voin tehdä sen!" tai "Juu, tottakai saat tulla yöksi!".. Siihen kun lisää hyvää tarkoittavat muistutukset siitä, että kiire on jokaisen oma valinta ja että pitäisi oppia elämään hetkessä, paukkuvat eustressitasot (eustressi=haitallinen stressi) taivaissa. Olen kuitenkin oppinut taas ymmärtämään, että myös minä ansaitsen lepoa, kuten kuka tahansa muu, ja YRITÄN karsia menojani vähän kerrallaan. Olen työssäni huomannut, että koiruuksia tekeville lapsille on tosi helppo sanoa "ei", mutta jostain syystä tämä ei onnistukaan, kun joku pyytää minua tekemään jotain.. :D

Tällaista tällä kertaa, en varmaankaan julkaise uutta postausta ennen joulua. Huomenna on toiseksi viimeinen työpäiväni päiväkodissa, joten on aika painaa pää tyynyyn. Siispä oikein rauhallista Joulua ja turvallista uutta vuotta 2016, rakkaat lukijat! P.S. Tätä en muistaakseni ole vielä linkittänyt: https://www.youtube.com/watch?v=XsTjI75uEUQ
P.S.2. Kirjoitin tämän postauksen jo maanantaina, mutta julkaisen sen vasta näin tiistaina, koska netti vihoitteli eilen..