Praising myself – before and nowadays

Uskomattoman tylsää (mutta ihanan keväistä) torstaita, ihanat! Jaahas, näköjään blogiin panostaminen on vain harhakuvitelmaa.. Se taas liittyy osaltaan siihen, miksi sanon tätä päivää “uskomattoman tylsäksi”; alle viikon päässä siintää esivalintakoe hakemaani sosionomikoulutukseen. Olen tänäänKIN päntännyt erästä mahdottomalta tehtävältä tuntuvaa materiaalia, mutta pidän kirkkaana mielessä, että tiistaina jo helpottaa.. Mutta, nyt itse tämän päivän aiheeseen (jota olen muistaakseni joissain postauksissa sivunnut): itseni kehumiseen – ja sen vaikeuteen.

                      Minun on aina ollut hyvin vaikea kehua itseäni. Se “saattaa” liittyä siihen, että minulle aina pienenä sattui ja tapahtui (lue: mokailin ihan kiitettävästi) ja sain kuulla siitä, useimmiten isän toimesta. Vahingoista ja virheistä rankaiseminen – tyylillä “Eikö sinulla ihan oikeasti järki päätä pakota?” - ei kieltämättä itsetuntoa hirveästi nosta. Paljon enemmän tähän kuitenkin vaikutti kiusaaminen, sillä sen aikana itsetuntoni oli asteikolla 1-10 miinus 1.. Jotenkin sitä ei jaksanut uskoa, että minussakin voisi olla jotain hyvää. Myös syömishäiriön kanssa taisteleminen on vaikuttanut omalta osaltaan siihen, että itseni kehuminen on haukkumista paljon haastavampaa. Myös kehujen vastaanottaminen on hyvin hankalaa, vaikkakin nykyään ehkä aavistuksen helpompaa.

                      Edelleen minulla on suuria vaikeuksia kehua itseäni. Kohtasin tämän vaikeuden viimeksi viime sunnuntaina, kun tein portfoliota kesäkuussa koittaviin soveltuvuuskokeisiin (uskon vahvasti, että minut sinne kutsutaan!). Siinä piti muun muassa kuvailla itseään ja kertoa, miksi sopisi sosionomiksi. Oli uskomattoman vaikeaa myöntää, että olen esimerkiksi empatiakykyinen, sinnikäs ja sosiaalinen..

                      Tällaista tänään, lähden kohta kuoroharjoituksiin niin saan ajatukset jonnekin muualle, kuin esivalintaan. Pidemmittä puheitta: hyvää pian alkavaa viikonloppua ja vappua, ihanat! ♥ P.S. Kirjoitin tämän postauksen jo eilen, mutta arvatkaas vaan, suostuiko netti yhteistyöhön..

Cleaning – before and nowadays

Mukavaa maanantaita, ihanat! <3 Nyt kun kiireet ovat alkaneet helpottaa (lue: uskomattoman upea musikaaliprojekti on saatu päätökseen), ehdin {viimein} omistautua taas paremmin blogille. Koko eilispäivä meni migreenikohtauksen kourissa, mutta tänään tarinoin teille siivoamisesta.

      Suhtautumiseni siivoamiseen on vaihdellut aikojen saatossa, mutta pohjimmiltani kuitenkin pidän siitä. Pidän siitä, että kaikki kiiltää ja että puhtaassa huoneessa tuoksuu raikkaalta. Vaikka pidän siivoamisesta, ovat pakko-oireeni tehneet siitä aika ajoin yhtä tuskaa. Muistan esimerkiksi, että minä pesin meillä kotona vessat ollessani yhdeksännellä luokalla. Tämä “kunniatehtävä” ei kuitenkaan säilynyt minulla pitkään, sillä isä alkoi kyllästyä siihen, että yleensä molemmat vessat oli siivottu vasta kahden tunnin päästä aloittamisesta.. Siis KAKSI TUNTIA kahden pienen vessan siivoamiseen, tunti molempiin! Isällä niiden pesemiseen meni korkeintaan puoli tuntia. Tuoreempi esimerkki löytyy viime vuoden toukokuun loppupuolelta; puhdistin huoneeni peilikaapin, koska lakkiaiseni lähestyivät. Puhdistin peilejä, purin hammasta ja itkin. Miksi ihmeessä? Koska pakko-oirepeikko huomautteli jatkuvasti, että “tuossakin on vielä pölyä, pyyhi se heti pois, tai olet surkea ihminen”.

      Nyttemmin siivoaminen on ehkä aavistuksen helpompaa, tosin edelleen tiskailen kolmesti, vähintään kahdesti päivässä (vesilaskut paukkuu taivaissa, mutta tiskivuoret ahdistavat minua liikaa).. Mutta hei, vessan pesemiseen menee onneksi enää noin puoli tuntia! ;) Osastolla ollessani harmittelin, kun en saanut imuroida; nyt teetättäisin sen homman mieluusti jollain muulla.

      Tällaista “settiä” tänään, katsotaan, mistä aiheesta seuraavaksi syntyy tekstiä. Hyvää yötä ja alkanutta viikkoa, ihanat! <3 P.S. En muista, olenko jo linkittänyt tämän ihanan kappaleen: https://www.youtube.com/watch?v=yfUfm5dnboU&index=10&list=RDEMcXcQolsaaWfaB-ow8DG2jA