Complaining – before and nowadays

Pirteää maanantaita, ihanat! Eilinen postaus toimii hyvänä ”aasinsiltana” tämänpäiväiselle aiheelle: valittamiselle. Olen muistaakseni jossain postauksessani sivunnut kyseistä aihetta, mutta nyt voisin paneutua siihen kunnolla.

      Olen aina ollut sitä mieltä, että valitan aivan liikaa ja turhasta. Valittamisesta tulee jotenkin.. Syyllinen olo. Muistanpa eräänkin kerran, kun osastolla ollessani olin valittanut taas jostain (en muista enää, mistä) ja päätin, että seuraavana päivänä pidän suuni supussa kaikista negatiivisista asioista. Kun tämä ei onnistunut, olo oli kurja ja syyllinen. Osasto ei suinkaan ollut ainoa paikka, jossa valittamiseen sorruin. Eipä nimittäin taida olla yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun pyysin terapeutiltani anteeksi niin kutsuttua valitusmoodia. Hän kuitenkin vastasi aina, että en valittanut turhasta. Myös koulussa huomasin usein sanovani puoliääneen: ”Äh, TAAS minä valitan..”. Olen kuitenkin yrittänyt vältellä valittamista viimeiseen asti ja keskittyä sen sijaan kaikkiin niihin positiivisuuden aiheisiin, joita elämäni pursuaa.

      Yhä edelleen valitan mielestäni liikaa ja turhasta. Useimmiten valittamisen aihe kohdistuu vatsaan (se on esimerkiksi kipeä, ääntelee rasittavasti tai on sekaisin) tai päähän (migreeni). IBS:ssä on sellainen ”hassu” juttu, että siitä syntyy helposti noidankehä; mitä enemmän oireille antaa valtaa, sitä rasittavampia ja rajoittavampia ne ovat. Olen koettanut rikkoa tämänkin noidankehän. Siinä auttaa muun muassa se, että keksin joka päivä viisi – tai enemmän – positiivista asiaa. Tämän päivän positiiviset ovat, että nukuin yhdeksään ilman migreenikohtausta (yhdeksän ja puoli tuntia, jes!), kävin aamulla reippaalla happihyppelyllä enkä liukastunut, tein keppijumpan, on kaunista ja neulomani kaulahuivi edistyy hurja vauhtia.

      Tällaista tänään, päätin kirjoittaa jo päivällä kun tuntui siltä – ja kun oli kerrankin kunnolla aikaa. Positiivista päivää ihan jokaiselle! <3