Back to the old days

Rauhallista torstaita, ihanat! Puhuin vähän aikaa takaperin erityisherkkyydestäni ja päätin siihen liittyen valottaa tuntojani itkemisestä ollessani terapiassa. Kirjoitin allaolevan tekstin ymmärtäessäni, miksi itkeminen terapiassa oli minulle niin vaikeaa (se on siis tavallaan mielikuvaharjoitus siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu jos annan itseni itkeä):

      Istun terapiassa. Näen kuvan itsestäni anoreksia-ajalta: kädet näyttävät katkeavan hetkenä minä hyvänsä, jalat ovat kuin piipunrassit ja posket kuopalla. Kuvassa hymyilevät kasvot kätkevät taakseen suunnattoman ahdistuksen ja epävarmuuden.

Yhtäkkiä, täysin ilman varoitusta, rupean itkemään. Aluksi se on ”hillittyä”, räpyttelen silmiä pitääkseni kyynelet loitolla. Pikkuhiljaa itku muuttuu voimakkaammaksi, sitten sellaiseksi, että en kykene ollenkaan hallitsemaan sitä. Itken, itken, itken. Nenäliinoja menee kymmenen, kaksikymmentä, sata. Koko tila on hukkua kyyneliini. Ihmettelen, miksi terapeuttini ei puutu tähän tilanteeseen..

Itkiessä tunnen, kuinka en pysty hengittämään. Ikään kuin kaulan ympärillä olisi jonkinlainen köysi. Joudun ottamaan inhalaattoria voidakseni taas hengittää. Itkeminen tuntuu tosi pelottavalta.

Oloni on hirveä. Silmäni tuntuvat olevan tulessa ja ne ovat ihan punaiset, kurkkuni on kipeä ja nenänalus hellänä. Lopuksi teen jotain, minkä tiedän olevan järjenvastaista: pyydän itkemistäni anteeksi.

      Tunteilua tällä(kin) kertaa, saapa nähdä mitä seuraavaksi. Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. Olen jo kertaalleen linkittänyt tämän, mutta se sopii niin hyvin myös tähän postaukseen: https://www.youtube.com/watch?v=Rhi2HhL4RGA