Becoming independent – before and nowadays

Juhlavaa sunnuntaita, ihanat! Taas on melkein viikko mennä hurahtanut, pahoitteluni siitä.. Postaustahtini hidastumisen taustalla on kuitenkin iloinen syy: olen sulatellut asiaa, jonka ansiosta elämäni on pitkästä aikaa enemmän raiteillaan, kuin uskallan edes toivoa. Muutan nimittäin OMILLENI lokakuun alussa! Siitä sain idean tälle postaukselle – ajattelin valottaa tuntemuksiani itsenäistymisen suhteen ennen ja nyt.

                      Lukuun ottamatta lyhyitä yökyläilyjä ystäväni luona ja ”pikaleiriä” ensimmäisellä luokalla, taisin saada maistaa itsenäisyyttä vasta kymmenvuotiaana toisella kuoroleirillä. Muistan, että ajatus kahdesta yöstä ilman äitiä ja isää tuntui kauhistuttavalta, suorastaan mahdottomalta. Ja arvatkaas, miten kävi? Niinpä, tietenkään en olisi halunnut lähteä kotiin. Nyt takana on satoja (ellei tuhansia?) kuoroleirejä erossa vanhemmista – leirejä, jotka ovat aina tuntuneet loppuvan liian pian. Syksyn leiri on minulle viimeinen nykyisessä kuorossa, joten aion ottaa siitä kaiken ilon irti, pitäen toki huolen että laulaminen ei kärsi.. ;) (Jos kyynelet virtaavat silloin, annan niiden virrata.) Myös osastolla tuli aimo annos itsenäisyyttä: suurimman osan öistä vietin osastolla, ilman vanhempia. Ennen kaikkea siellä harjoiteltiin itsenäisen nuoren velvollisuuksia, kuten imurointia, lakanoiden vaihtoa ja pyykinpesua. Tosin sain tarttua imurin varteen ja vaihtaa lakanoita vasta, kun painoni oli noussut tarpeeksi, mutta pesukonetta sain opetella käyttämään muistaakseni jo seuraavana päivänä osastolle tulon jälkeen. Ja minä rakastin pyykkipäiviä, sitä tuoksua kun vastapesty pyykki levitettiin narulle kuivumaan! Terapiasta on kiittäminen monia hyviä asioita, niin myös halua itsenäistyä. Terapian ansiosta nimittäin ymmärsin, että minullakin on siivet, niitä pitää vain uskaltaa kokeilla!

                      Nyt muuttaminen omaan kämppään tuntuu sanoinkuvaamattoman siistiltä, odotan sitä todella innolla! Toisaalta serkkuni sanoi pari päivää takaperin, että tunteethan eivät ole vaarallisia; ei ole vaarallista kokea pientä jännitystä tai jopa pelkoa muuttamisen suhteen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä on loistava ensimmäinen askel kohti sitä itsenäistä elämää, jota kohti kaikki ympärilläni ovat hellästi minua työntäneet.

                      Tällainen hehkutus tällä kertaa, nyt tulee taas valitettavasti pitkähkö tauko – ainakin luultavasti kun olen viikon reissulla Savossa ja Turussa.. Yritän kuitenkin tarinoida mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi junamatkalla. Hyvää yötä, ihanat! ♥ (P.S. Kirjoitin tämän postauksen eilen, mutta en voinut laittaa sitä tänne koska mummun luona ei ole nettiyhteyttä..)