If I had a chance to decide...

Pohdiskelevaa tiistaita, ihanat! Kuten eilettäin sanoin, tämä postaus on samanaikaisesti sekä syvällinen että jollain tapaa positiivinen. Tätä aihetta olen miettinyt jo pitkään, ja päätin viimein siitä kirjoittaa: jos saisin nyt päättää, olisinko sairastunut anoreksiaan, vastaisin myöntävästi.
      Tämä voi kuulostaa oudolta jonkun sellaisen korviin, joka ei itse ole sairastanut mielenterveyden häiriötä, tai jonka lähipiirissä ei ole mielenterveysongelmaista. Olen jutellut asiasta hyvän ystäväni kanssa, johon tutustuin osastolla. Hänellä ei ole/ollut syömishäiriötä, mutta sanoo olevansa samaa mieltä kanssani. Ensinnäkin, sitä osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin: jos joku vaikkapa manaa sadesäätä, voi tokaista, että sateella on tapana väistyä kohtalaisen nopeaa auringon tieltä - sen sijaan moni elää mielenterveyden häiriön kanssa vuosia, jotkut kenties jopa vuosikymmeniä. Toiseksi, meistä osaston nuorista muodostui eräänlainen toinen perhe, ja vaikka diagnooseja oli paljon erilaisia, jokainen silti ymmärsi toisiaan. Kolmanneksi (ja tämän sanon täysin vilpittömästi), minusta todella tuntuu että osastojakso pelasti henkeni. Koska olin niin huonossa kunnossa - fyysisesti ja varsinkin henkisesti - oli todella tärkeää saada pieni hengähdystauko, ja ennen kaikkea tuntea olevansa turvassa rankalla matkalla lapsesta nuoreksi. Siellä myös uskalsin itkeä; vaikka halaus tai sylissä pito ei voinutkaan toteutua, tunteiden oli helpompi antaa tulla, kun joku laittoi käden olkapäälle tai otti kädestä. Neljänneksi, viimeksi tänään mietin sitä, kuinka suuret vastoinkäymiset elämässä saavat pienet koettelemukset tuntumaan pelkältä pölyltä.
      Tällaista "settiä" tänään, koskahan ehdin kirjoitella seuraavan kerran.. Hyvää yötä, maailman parhaat lukijat; tämä nuori nainen lähtee nyt nukkumaan, jotta jaksaa huomenna taas opiskella! P.S. Jälleen uusi kappale suosikkeihini: https://www.youtube.com/watch?v=qlmBhckIPy8