What’s going on?

Kirpeää pakkasiltaa, rakkaat lukijat! <3 Anteeksi tuhannesti hiljaiseloni blogin puolella, mutta sanotaanko näin että jälleen sille on syynsä.. Nyt aion kuitenkin hieman raottaa sanaista arkkuani kertoakseni jaksosta psykiatrian suljetulla osastolla näin aikuisiällä.

Kyllä, luitte aivan oikein. Olin syksyllä voinnin romahtamisen vuoksi ensin psykiatrisella osastolla ja sitten asumiskuntoutuksessa. Olin opintoihini liittyvässä seurakuntaharjoittelussa, joka keskeytyi hieman ikävissä tunnelmissa (noin kolmen viikon jälkeen). Toinen ohjaajistani soitti minulle syyskuun 16. ja ”varoitti” koululla järjestettävästä huolipalaverista – ja minähän lähes arvasin, mitä tuleman piti. Ohjaajilla oli herännyt huoli jaksamisestani erinäisistä seikoista johtuen; pyöräilin paljon ilman riittävää ruokamäärää, minulla oli usein pää- ja selkäsärkyjä, myöhästelin jonkin verran (saatanan avaruudellisen hahmottamisen häiriö..), en voinut äidin kuolinpäivänä ottaa asiakkaita… Olin itkenyt silmät turvoksiin ja pään kipeäksi jo kahtena päivänä, mutta palaveri toimi varsinaisena ”patojen avaajana”. Niin pitkän aikaa olin elänyt itsepetoksen verkossa, että tilanteeseen puuttuminen oli valtava helpotus. Asiaan vaikutti mitä todennäköisimmin myös se, että olin nukkunut kolme edellistä yötä surkeasti. Ratkaisevaa hoitoon pääsyn kannalta oli opettajan esittämä kysymys siitä, oliko minulla itsetuhoisia ajatuksia; vastasin myöntävästi, jolloin opettaja lähti yhdessä opon kanssa soittamaan psykiatrian päivystykseen. Ohjaajat jäivät kanssani odottamaan isän saapumista (kiitos heille <3), koska opettaja ei uskaltanut laskea minua pyörällä, ja isän kanssa ajettiin (autolla) psykiatrian päivystykseen. Siellä sanoin, että en pärjää enää kotona ja pääsin akuuttiosastolle keskiviikkoon saakka. Keskiviikkona siirryin kuntoutusosastolle liki neljäksi viikoksi – mikä oli valtava onnenpotku – ja siitä noin pariksi kuukaudeksi asumiskuntoutukseen, mikä sekin oli oikea lottovoitto. Luulenpa, että ellen olisi päässyt hoitoon, olisin luultavasti junanraiteilla; tästä lisää seuraavassa kappaleessa. <3

Mikä minut sitten ajoi niin huonoon kuntoon? Syinä osastolle päätymiseen oli voimakas uupumus, syömishäiriön ja masennuksen paheneminen sekä itsetuhoisuuden lisääntyminen – siis totaalinen romahdus. Miksi tilanne pääsi niin pahaksi? Luulen, että sille ei ole mitään yksiselitteistä syytä, vaan taustalla oli monia syitä. Asiakkaiden elämäntilanteet muistuttivat liikaa omista, käsittelemättömistä ongelmista (äidin kuolema, raiskatuksi – ja sittemmin seksuaalisen ahdistelun kohteeksi – joutuminen, vapaaehtoistyön asiakkaan poismeno) ja jouduin koko ajan pelkäämään entisessä kämpässäni; hissi oli säännöllisin väliajoin veren tahrima ja yöllä kuului usein tappouhkauksia, minkä lisäksi eksä asui kivenheiton päässä.. Akuuttiosastolla tehtiin masennusta mittaava BDI-testi – diagnoosina vaikea masennus - ja vastatessani kysymyksiin pohdin, oliko maailmankuvani todella näin synkkä. Siitä kertoo muun muassa se, että mietin oikeasti vetäväni ranteet auki jos harjoittelu keskeytetään jo toistamiseen (se laitettiin ekan kerran jäihin jo keväällä). Laitan tähän myös akuuttiosastolla kirjoittamani runon, mikä antaa osviittaa pahasta olostani:

Päässä pyörii sata ajatusta,

Mielikin on pelottavan musta

Anteeksi kun olen hajonnut,

Mustaan maahan syvään vajonnut!

Muita olen pystyyn kangennut,

Itse samalla tielle langennut.

Äiti rakas, anna anteeksi;

Suru on puristunut päähäni vanteeksi.

Olen uupunut ja masentunut,

Väsynyt ja ahdistunut.

Onneksi pääsin osastolle tälle;

Vielä voin laulaa – kiitos elämälle! <3

Tällä hetkellä olen todella paljon paremmassa kunnossa, kuin syksyllä. Muutin joulukuun lopulla kokonaan pois asumiskuntoutuksesta uuteen, turvallisempaan asuntoon joka oikeasti tuntuu kodilta. <3 Saan kaupungin järjestämää ohjauspalvelua kerran viikossa ja minulla on selkeä ”lukujärjestys”, josta pyrin pitämään kiinni. Tiskit laitan koneeseen heti syötyäni tai ruokaa laitettuani/leivottuani, jolloin edellisen kämpän kaltaista massiivista tiskivuorta ei pääse muodostumaan. Myös asumiskuntoutuksesta tutuksi tulleen kertaviikkoisen siivouspäivän olen ottanut tavaksi – ja maksullinen pyykkitupa (2,5 €/viikko) on kieltämättä oiva motivaattori pyykkivuoron varaamiseen joka viikko. ;) Masennuksen kanssa kamppailen edelleen, mutta se on enää keskivaikeaa sorttia, ja syömishäiriö pysyy melkolailla kurissa syömällä säännöllisesti ja riittävästi. Hiljalleen, päivästä riippuen, kohti valoa (niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin) <3

Ohhoh, tästähän tuli ihan kunnon ”kilometripostaus”! :D Seuraavaksi voisin kertoilla, millaista osastolla ja asumiskuntoutuksessa ihan käytännön tasolla oli – jospa kykenisin siihen alle vuoden sisällä (fail).. Ihanaa viikonlopun jatkoa ihan jokaiselle ruudun takana ja muistakaa, että olette kaikki ihania ja rakkaita! <3 P.S. Tästä tuli osastolla yksi suosikeistani: https://www.youtube.com/watch?v=uiiLJd6TMFA P.S.2. Muistan, kun ekana yönä en kehdannut pyytää unilääkettä ennen neljää, eli neljäs paska yö putkeen :D P.S.3. Kiitos kaikille hoitajille ja muille potilaille/kuntoutujille; nostitte minut taas jaloilleni! <3