Eating: before and nowadays

Kuvankaunista ja keväistä keskiviikkoa, ihanat! Otsikko paljastaa, että eilisenkaltaisella aiheella jatketaan tänäänkin: aion kertoilla teille suhtautumisesta syömiseen syömishäiriöaikana ja nyt.

                      Aluksi on korjattava yleinen harhaluulo: aivan kaikki anorektikot eivät syö ”hiirenkokoisia” annoksia (pahoitteluni sananvalinnasta). Itse söin aina aika suuria annoksia niin sanottua pääruokaa. Meillä on kuitenkin aina eletty hyvin terveellisesti, ylimääräistä rasvaa ei ole ruoanlaitossa juuri käytetty. Tämän vuoksi sain ruoasta aivan liian vähän energiaa kulutuksen suhteen, lisäksi vihanneksia ja hedelmiä oli ylenpalttisesti. No, joka tapauksessa, koko yläasteajan olin ”sokea” epänormaalille syömiselleni. Ajattelin, että niin kauan kun syön pääruokaa, syöminen on hallinnassani. Ja kissat. Kenellä oli kontrolli? Niinpä niin: ”herra anoreksialla”. Koulussa oli puhuttu ortoreksiasta ja sitä vanhemmatkin epäilivät, samoin minä. [Tähän väliin tietoisku. Ortoreksia kuuluu niin kutsuttuihin epätyypillisiin syömishäiriöihin. Ortorektikko ei useinkaan ole tyytymätön kehoonsa (saa korjata jos olen väärässä!), hän ”vain” haluaa elää mahdollisimman terveellisesti.]

                      Aivan erityisen vaikeita olivat herkut. Muistan elävästi, että pahimmillaan ”kiellettyjen ruokien” listalle kuuluivat jopa maustetut jogurtit ja vanukkaat.. Syömishäiriöaikana käsitykseni herkusta oli hedelmä, esimerkiksi omena, ja avocado. Ensimmäisten jäätelöiden syönti osastolla oli voimanponnistus: siihen meni arviolta puoli tuntia, silmät olivat tiukasti kiinni, itketti, kaveri piti kädestä – ja sen jälkeen iski silmitön ahdistus. Itkin, rutistin tyynyä ja purin (itseäni). Samoin kun söin suklaata ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen: kamala ahdistus, paljon kyyneleitä ja kohtuuttomasti aikaa.. Huh. Herkut vaikuttivat myös sosiaalisiin tilanteisiin rajoittavasti. Opin kammoamaan juhlia ja välttämään niitä viimeiseen asti (tästä kerron tarkemmin lakkiaispäivänäni). Mieleeni on jäänyt esimerkiksi erään ystävämme 50-vuotisjuhlat vuonna 2011 (olin yhdeksännellä luokalla), jossa olimme melkein koko perheen voimin. Leikkasin kakkua ja yritin niellä kyyneleitä – ja näyttää iloista naamaa. Tilannetta ei rehellisesti sanottuna helpottanut se, että äiti sanoi takanani: ”Kylläpä sinä otit ison palan, hienoa!”. Tiedän, että tarkoitti pelkkää hyvää, mutta se vain on asia, jota ei sanota edes ”normaalille”. Päinvastainen esimerkki oli mummun 85-vuotisjuhlat samana vuonna. Sydäntäni kouraisi, kun näin pettymyksen ja surun hänen silmissään – ei lainkaan kakkua..

                      Muistelin pari päivää takaperin sitä, miten kohtuuttoman vaikeaa sen ensimmäisen jäätelön syönti oli, ja jostain kumman syystä silmiini kihosi kyyneleitä samalla, kun suu kaartui hymyyn. En osaa selittää, miksi, mutta jostain syystä niin pääsi käymään. Kertonee siitä, millainen tilanne on nykyään. Tänään suorastaan odotin, josko olisin saanut syödäkseni kevään ensimmäisen jäätelötötterön! Nykyään tilanne on loistava. Sitä niin kutsuttua varsinaista ruokaa on juuri sopivasti, eikä vihanneksiakaan ole enää kohtuuttomasti. Tiettyjä herkkuja – kuten makeisia, hampurilaisia, ranskalaisia ja perunalastuja – en edelleenkään pysty syömään, mutta suklaata syön muutamana päivänä viikossa; ilman huonoa omatuntoa. Salaisuus? Avainsana on tässäkin altistus.

                      Se ruoasta ja syömisestä, huomenna kertoilen musiikin merkityksestä – ja perjantaina paljastan jotain, mitä kovin moni tuskin on tiennyt. Sweet dreams ja hauskaa torstaita; rakastan teitä! ♥ P.S. Juhan tuotantoa jälleen kerran: https://www.youtube.com/watch?v=ytfo21G-UUQ