Dear brother..

Ihanaa torstaita, rakkaat lukijani! Tänään ajattelin kertoa teille suhteestani isoveljeeni ennen ja nykyään. Eiköhän sitten aloiteta. :)

                      Meillä on veljeni kanssa kuusi vuotta ikäeroa. Lapsena katsoin veljeäni ylöspäin ja ihailin häntä suuresti. Rakastin muun muassa leikkimielisiä painiotteluita hänen kanssaan, jossa oli mukana myös nalle (hän ja nalle voittivat lähes aina). No, okei, myönnetään: ei se yhteiselo aina ruusuilla tanssimista ollut – tai jos olikin, tanssittiin ruusun piikeillä. Esimerkiksi suosikkipuuhaani parivuotiaana oli herättää veli vetämällä häntä kaikin voimin tukasta (ja siitäkös veli piti). Hehheh, pikku piru.. ;) Toinen asia, mitä mielelläni harrastin ala-asteella, oli laittaa muumiherätyskello veljeni oven eteen entisen parhaan ystäväni kanssa, mikä sai veljeni suorastaan kihisemään raivosta. Mitä, minäkö muka ilkeä? Erityisen tärkeä isoveljeni oli minulle silloin, kun kiusaaminen oli pahimmillaan. Veli kuunteli ja tuki – ja olisi puuttunut kiusaamiseen, ellen olisi kieltänyt. Myös osastolla ollessani suupielet kääntyivät aina hymyyn, kun näin hänet ovella. Hän kävi katsomassa minua lähes joka päivä, kun asui tuolloin vielä samassa kaupungissa kanssani. Kävimme pitkiä ja syvällisiä keskusteluja lähes aiheesta kuin aiheesta. Veljeni voimakkaat argumentit ja provosointiyritykset olivat minulle loistava tilaisuus harjoitella väittelyn jaloa taitoa! En tosin edelleenkään osaa väitellä kunnolla; kyllä minulta mielipiteitä löytyy, roppakaupalla, mutta en osaa perustella niitä tarpeeksi hyvin ja ajaudun kääntämään kelkkani kun vastustaja riisuu minut aseista hyvillä perusteluillaan. Tämä on luultavasti syy, miksi ihmiset eivät tykkää väitellä kanssani, minussa ei ole heille tarpeeksi haastetta..

                      Nykyään meillä on veljeni kanssa hieman etäisemmät välit, niin henkisesti kuin fyysisesti koska hän asuu toisella puolen Suomea (mikä on kieltämättä ihan tervettä). Vaikka ihailen häntä edelleen suuresti, en enää pyri ikään kuin nöyristelemään. Tämä on toisaalta myös parantanut ja lujittanut sisarussuhdettamme. Silloin tällöin tapahtuva tiuskinta ja äyskintä johtunee siitä, että hän vain ajattelee parastani. Myönnettävä on, että veljen suusta kuuluvat neuvot ärsyttävät aika ajoin, ja silloin pyrin ”paljastamaan kynteni”. Tiedän, että vaikka keskustelu saattaa joskus päätyä huutoon ja kyyneliin, veljeni kuitenkin rakastaa minua. Tätä pönkittää se, että hän sanoi minulle kerran seuraavalla tavalla: ”En toivo mitään niin hartaasti kuin sitä, että toipuisit lopullisesti, uskaltaisit vihdoin päästää irti sairaudestasi”. Tiedän myös, että rakastan veljeäni valtavasti, enkä vaihtaisi häntä mistään hinnasta.

                      Ihmissuhdepostaus tänään, huomenna ajattelin kirjoitella yhdestä tosi vaikeasta aiheesta.. Hauskaa loppupäivää kaikille – ja jo valmiiksi: nukkukaa hyvin! ♥ P.S. Ylistys veljelleni: https://www.youtube.com/watch?v=Rkkw8RhH9ck