On the way to recovery

Hei taas ihanat! Kuten lupasin, aion tänään kertoa terapian merkityksestä matkalla kohti ”normaalia elämää” (elämää ilman anoreksiaa). Sain käydä terapiassa reilun kolmen vuoden ajan, elokuusta 2011 helmikuuhun 2015. Tuon reilun kolmen vuoden taipaleen aikana ymmärsin monia ensiarvoisen tärkeitä asioita, muun muassa:

1) Ymmärsin, kuinka tärkeää turvallisuus (eritoten) tunteiden näyttämisessä minulle on. Minulle oli hyvin tärkeää, että pystyin turvallisesti olemaan oma itseni terapiaistunnon aikana. Terapeuttini ei ikinä tuominnut minua, olin millaisella tuulella tahansa, enkä ikinä kuullut moitteita. Minulla oli lupa olla surullinen, iloinen, vihainen.. (Huvittavaa, muuten, kerrat joina itkin ovat yhden käden sormilla laskettavissa enkä koskaan saanut raivokohtausta. :D)

2) Olen tunneihminen. Moni varmaan ihmettelee, mitä se oikein tarkoittaa (”Osaanhan minä nyt tunteita osoittaa”). En kuitenkaan tarkoita tunteiden osoittamista, koska (lähes) jokainen meistä pystyy siihen, vaan sitä, perusteleeko ihminen toimintansa tunteella vai järjellä. Esimerkki järki-ihmisestä: itken, koska töissä oli huono päivä ja minulla on kiljuva nälkä. Ja sitten esimerkki tunneihmisestä: itken, koska minua itkettää/ olen surullinen. Tunneihminen myös tekee päätöksiä kuunnellen tunteitaan.

3) Herkkyys ei ole taakka. Koko ikäni olen saanut eri tilanteissa kuulla vanhemmiltani, että ”älä nyt ole noin herkkä”. Terapiassa en koskaan kuullut tuota lausetta, päinvastoin sain kehuja siitä, että uskallan olla herkkä. Uskokaa tai älkää, itken nytkin kun kirjoitan tätä.. :D Ja tiedättekö mitä? En häpeä sitä yhtään!

4) Ajatukset, teot ja tunteet ovat eri asioita. Esimerkiksi anoreksia-aikana ajattelin, että en saa nukkua yli puoli kahdeksaan. Teko oli, että laitoin herätyskellon soimaan aina seitsemäksi ja pakotin itseni heräämään. Tunne ajatuksen ja teon takana oli valtava ahdistus, jota yritin hillitä irrationaalisilla eli järjenvastaisilla rutiineilla. Ja sitten se kaikkein tärkein asia:

5) Parantumisen avaimet ovat – ja ovat koko ajan olleet – minulla. Parantuminen on kuin Pandoran lipas, jonka avain oli pitkään hukassa. Terapian avulla olen löytänyt sen varsinaisen avaimen. Jos se jostain syystä pääsee hukkumaan, minulla on onneksi vara-avaimet – joista ainakin jokin sopii lukkoon. Ja kuten terapeuttini sanoi: ovi terapiaan on tarvittaessa aina auki.

Tällainen postaus tällä kertaa, ihanaa päivää kaikille! ♥