A stigma of having a ”mental problem”

Pohdiskelevaa perjantaita, ihanat lukijat! Olen pitkään miettinyt, miksi mielenterveyshäiriöstä (nuorilla tyypillisimpiä ovat syömishäiriöt, pakko-oireet ja skitsofrenia) kärsiviä edelleen leimataan. Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on luultavasti tiedon puutteesta – sen tiedon, että mielenterveyden häiriö ei tarkoita hulluutta.

                      Huomasin tämän päätyessäni osastolle. Monet ystäväni ja sukulaiseni säikähtivät kun kerroin heille, että olen suljetulla osastolla. Alkujärkytyksestä toivuttuaan he ovat kuitenkin pysyneet tukenani tähän saakka, mistä olen ikuisesti kiitollinen. ♥ Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä auttaa (musta) huumori. Nyt, kun olen lähtenyt osastolta, voin kevyesti lohkaista olleeni ”hullujenhuoneella”. Samoin oli itse asiassa jo siellä ollessani. En tiedä, miksi, mutta huumori on aina ollut yksi selviytymiskeinoistani..

                      Toinen asia, mikä minua on ärsyttänyt, on se, että tunnutaan ajattelevan, että mielenterveyspotilaita ei tarvitse kuunnella. Tai siis, tuntuu että ajatellaan suunnilleen näin: ”No se sairaus vaan puhuu, ei tuota tarvitse kuunnella”.. Niin paljon kuin osastosta pidinkin, myös siellä kohtasin silloin tällöin tämän ilmiön. Saamani kohtelu ei ihan aina ollut kaikkein oikeudenmukaisinta, esimerkiksi minua ei millään meinattu uskoa kun vannoin, että en oksentanut.

                      Tällaista tänään, rentoa perjantain jatkoa sekä hyvää yötä ja mahtavaa viikonloppua! ♥ P.S. Niiiiiin ihana: https://www.youtube.com/watch?v=BKGK3Hfeae8 ..