Thoughts about my favourite holiday – Christmas – before and nowadays

Koleaa keskiviikkoa, ihanat! En tajua, miten aika voi mennä näin nopeasti.. Suunnittelin tosiaan kirjoittavani yöjunassa matkalla kotiin, mutta aina suunnitelmat eivät toteudu: en raaskinut herättää täpötäyttä junavaunullista ihmisiä tietokoneen naputuksella, lisäksi pyrin käyttämään kaiken aikani nukkumiseen. Maanantaina nukahtelin koko ajan – kolmen tunnin yöunien seurauksena – ja myös eilen oli jotenkin tosi ”vetämätön” olo.. En kuitenkaan missään tapauksessa aio lopettaa bloggaamista, vaan päinvastoin panostan siihen enemmän. Idean tähän postaukseen sain – surullista kyllä – katsoessani ikkunasta ulos; ainakin meilläpäin taivas on niin kivenharmaa, että kysyn aika ajoin itseltäni, elämmekö todella heinäkuuta vai onko nyt sittenkin loka- tai marraskuu (ilman lunta).

                      Olen aina rakastanut joulua (en liene ainoa?). Pikkutyttönä parasta oli nähdä valtava lahjavuori kuusen alla, jota katselin aattoaamuna silmät sädehtien. Äidin kauhuksi kävin myös katsomassa ”salaisessa piilopaikassa” eli valtavassa matkalaukussa olevia paketoimattomia lahjoja. Aikojen saatossa olen oppinut arvostamaan joulussa lahjojen antamista, perinteitä, sanomaa ja tunnelmaa. Meidän perheellä on monia rakkaita perinteitä; aattoaamuna minä jaan lahjat kuusen alle, lounaaksi tehdään joulupuuro, Lumiukko ja joulurauhan julistus on pakko nähdä, ja sitten mennään joulusaunaan. Illalla syödään jouluateria, minä luen jouluevankeliumin ja laulan joululauluja säestäen itseäni pianolla – ja sitten vasta avataan lahjat. (Lahjaperinteistä sanottakoon, että äiti saa minulta aina vähintään kolme lahjaa, josta yksi on Lakumatto..) Osastolla ollessani painoni ei lääkärin mielestä meinannut nousta aluksi tarpeeksi nopeasti. Niinpä hän antoi ukaasin, että tätä menoa viettäisin joulun osastolla – ja siitäkös minä säikähdin. Päätin että en todellakaan jäisi osastolle jouluksi, ja niinpä aloin tehdä töitä melkein kahden edestä parantuakseni. En koskaan unohda lääkärin ilmettä, kun hän istui kanssani samaan pöytään osaston jouluaterialla ja sanoi hämmästellen: ”Mitä, syötkö sinä tosiaan yleensäkin noin paljon?” (hän ei koskaan aiemmin ollut syönyt meidän potilaiden tai hoitajien kanssa yhtä aikaa). Hah hah, siitäpäs sai..

                      Viime jouluaaton aamu oli minulle valitettavasti taistelua anoreksia-peikkoa vastaan. Se pirulainen alkoi huutaa korvaani, kun vanhempani kielsivät minua menemästä hiihtämään joulupäivänä (pakkanen paukkui noin 20 tai 25 asteessa).. Itkin, itkin ja itkin. Onneksi äiti ehdotti pientä kävelylenkkiä ja loppupäivä oli täydellinen. Ensi jouluna aion taistella kaikin keinoin ahdistusta vastaan, sillä en halua minkään pilaavan sitä. {Juhannusten lisäksi myös joulujani varjostaa yleensä yksi asia, josta vielä joskus aion avautua, kunhan olen siihen valmis.}

                      Joulutunnelmissa tänään, katsotaan mitä seuraavalla kerralla.. Tänään ihan oikeasti painan pääni ajoissa tyynyyn, siispä hyvää yötä kaikille, tasapuolisesti! ♥ P.S. Pidän perinteisistä joululauluista, mutta viime jouluna sain - kuoron ansiosta - uuden suosikin: https://www.youtube.com/watch?v=k5ikw6YE-rQ