Wearing a mask/ being a gloss photo – before and nowadays

Sosiaalista maanantaita, ihanat! Anteeksi tuhannesti, että olen kirjoitellut viimeksi torstaina.. Onko teille tuttu sellainen tilanne, että teitä jotenkin painostetaan pitämään yllä ”kiiltokuvaa” itsestänne? Itse olen valitettavasti tehnyt tuttavuutta sellaisen tilanteen kanssa niin kauan, kuin muistan – ja nyt kerron hieman siitä.

                      Olin muistaakseni oma itseni suurimman osan ala-asteesta. Ironista kyllä, tämä aiheutti sen, että kavereiden määrä oli aika alhainen ja tarjosi lisäksi kiusaajalleni mahdollisuuden aloittaa piinaamiseni.. Kaikki kuitenkin muuttui tuona surullisenkuuluisana kuudennen luokan keväänä, josta olen niin monessa postauksessa maininnut. Tuolloin kiusaaminen oli loppunut (lukuun ottamatta yläasteen lyhyttä kiusaamisepisodia) – mutta syömishäiriö lähti nousukiitoon. Halusin, enemmän kuin mitään muuta, kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Kun omana itsenään oleminen ei tuntunut niin sanotusti ottavan tuulta alleen, päätin pukea kasvoilleni henkisen/ sosiaalisen naamion, jota ikään kuin pidin koko yläasteen. Osastolla ollessani opin riisumaan tuon naamion – sillä siellä olin turvassa – mutta lähestulkoon heti sieltä lähdettyäni turvauduin jälleen tuohon naamioon; minun oli taas taisteltava ”pahaa ja pelottavaa” todellisuutta vastaan.

                      Sain kolmen vuoden terapiataipaleen aikana monta ”ahaa-elämystä”, mutta yksi merkittävimpiä niistä oli tajuta (noin puolessa välissä terapiaa), että pidin edelleen tuota maskia jopa terapiassa. Mieli huusi luopumaan siitä, sillä on äärimmäisen raskasta ylläpitää kiiltokuvaa itsestä monta vuotta. Muistan pohtineeni terapiassa, saisinko riisua ”kiiltokuva-minän” naamion, joka oli aina iloinen ja vain ehkä vähän epävarma. Saisinko paljastaa oikean minäni: haavoittuvan, epävarman, surullisen ja elämänsä suuntaa etsivän keijun? Järjellä ajateltuna tiesin, että totta kai saisin, sillä terapia oli paikka, jossa olin turvassa ja sain olla oma itseni. Onneksi opin riisumaan tuon kirotun naamion ja kuljin ilman sitä viimeisen lukiovuoteni (parempi myöhään kuin ei milloinkaan). Olo oli kuin eri ihmisellä.

                      Kun nämä ajatukset laittaa paperille, eivät kyynelet ole kaukana.. Varsinkin kun kirjoittaa tällaisista asioista yhdentoista aikaan illalla, kun väsymyskin painaa jo silmäluomia. :D Siispä: hyvää yötä ihanat – uskaltakaa tekin riisua naamionne ja antakaa tunteiden näkyä! Tunteet ovat rikkaus, eivät taakka! ♥ P.S. Jotenkin älyttömän hyvä sanoma tässä: https://www.youtube.com/watch?v=L0MK7qz13bU