What if it was my fault, after all..?

Hei taas, ihanat ja pyhää torstaita (onhan nyt helatorstai)! Toissapäivänä ja eilen oli lukupäivä, joten uutta postausta ei ilmestynyt, pahoitteluni siitä. Pahoittelen myös, että tämän postauksen sävy on synkähkö, vaikka olenkin yrittänyt luopua kaikesta synkistelystä: olen jostain syystä miettinyt viime päivinä sitä, oliko anoreksiaan sairastuminen sittenkin oma syyni.

                      Osastolla ollessani en ajatellut koko asiaa ennen kuin tajusin, että ruoka ON minulle ongelma. Kun sen tajusin, pyöri päässäni väsyttävän pitkään ajatus, että kaikki se läheisten huoli ja pelko oli minun omaa syytäni. Samoin kuin se, että kaverit olivat kaikonneet, koska olin mieleltäni – ja keholtani – lapsen maailmassa, lapsellinen.. Ajattelin näin vaikka kuinka kauan, osittain pakko-oireisen häiriön takia.  OCD:ssä on se inhottava homma, että kun yksi ajatus iskostuu päähän, se ei lähde ihan hevillä.

                      Nykyään itseni syyllistäminen liittyy itseinhon puuskiin, joita tulee silloin, kun – syystä tai toisesta – ahdistaa (näin kävi muuten jostain syystä tiistaina). Puuskien kesto vaihtelee; toisinaan ne menevät ohi hyvinkin nopeasti, toisinaan ajatukset taas valitettavasti vainoavat minua koko päivän ja tekevät muihin asioihin keskittymisestä mahdotonta. Suokaa anteeksi kliseisyyteni, mutta on totta, että kun mieli voi huonosti, ruumiskin itkee. Ja toisin päin. Tämä postaus alkaa olla melkoisen sekavaa settiä, joten on varmaan järkevää kerrata se punainen lanka. Eli, itsesyytökset lienevät tuttuja lähes jokaiselle (ex-)syömishäiriöiselle. Järjellä ihminen tietää, että ajatukset ovat todella irrationaalisia – siis järjenvastaisia – mutta tunne on liian vahva. Sitten vielä yksi asia: arviolta 90 prosenttiin asioista voi vaikuttaa oikealla asenteella. On kuitenkin tiettyjä asioita, joiden syntyyn ei voi vaikuttaa, ja yksi niistä on mielen sairaudet/ mielenterveyshäiriöt. Loppupeleissä vain syömishäiriöön sairastunut itse voi päättää parantuvansa, mutta kukaan ei valitse itselleen syömishäiriötä/ masennusta/ skitsofreniaa. Se ei ole huomion hakemista, vaan avun pyyntö. Sairastuminen ei myöskään johdu vain yhdestä syystä, vaan useimmissa tapauksista, kuten minulla, se on monen eri tekijän summa.

                      Pahoitteluni, että tästä postauksesta tosiaan tuli aika synkkä ja sekava, mutta koin tärkeäksi puhua tästäkin aiheesta. Ihanaa pyhäpäivän jatkoa kaikille ja jaksakaa vielä muutama viikko, niin odotus palkitaan ihanan pitkällä kesälomalla! ♥ P.S. En muistaakseni ole linkittänyt vielä tätä: https://www.youtube.com/watch?v=OV0GFYCZVfc P.S.2. Nykyään kannan ranteessani ylpeänä nauhaa, jossa on sanat ”olen ihana”. Se toimii kantava voimana, kun minulla on huono päivä. Ja ken ties, ehkä vielä joskus tulevaisuudessa voin rakastaa itseäni aidosti ja ilman nauhaa. Ehkä jo kymmenen vuoden päästä.