What a nightmare!

Hei taas ihanat ja kauniin kesäistä tiistaipäivää! Rankahkojen – tai ainakin ”ei niin mukavien” – teemojen parissa jatketaan. Tänään nimittäin päästän teidät sukeltamaan mielenmaisemaani kertoessani, millaisia painajaisia näin ennen ja millaisia näen nyt.

                      Pienempänä näin muistaakseni aika paljon painajaisia, minkä vuoksi äidin ja isän väliin taisi tulla kömmityksi aika monena yönä. En muista tarkalleen, millaisia painajaisia näin, mutta yksi hirveä, noin kymmenvuotiaana näkemäni painajainen ei unohdu koskaan. Long story short, äidillä ei ollut siinä päätä.. Tai niin luulin koko unen ajan, kunnes hän lopulta otti sen yöpöydän laatikosta! Hyi hitto sitä unta.. Muistan myös painajaisen jota näin monena yönä ennen osastolle menoa: kävelimme äidin kanssa sillalla kun hän yhtäkkiä käski minun kääntyä. Ihmettelin vähän mutta tein työtä käskettyä, jolloin äiti kuiskasi korvaani ”Heippa, oli kiva tuntea” ja tyrkkäsi minut sillalta alas. Heräsin (onneksi tai valitettavasti) aina, ennen kuin molskahdin veteen. Kiusaamisen alkuvaiheessa - kolmannen luokan alussa – painajaiset olivat jokaöisiä. Niissä olin lähdössä koulusta kun kiusaaja katkaisi jalkani.

                      Yhtä painajaista näin piinaavan pitkään muistaakseni viime syksynä. Se on aika hankala tiivistää, joten on ehkä parempi, jos laitan tähän sen pohjalta tekemäni tarinan:

Istun isän kanssa kesällä autossa aikaa, minä olen etupenkillä. Matkamme sujuu rattoisasti, kunnes yhtäkkiä vastaantulevien kaistalla ajava auto törmää meihin kovalla nopeudella. Kuuluu valtava rysäys. Vilkaisen isää, hänellä näyttää olevan onneksi vain muutama naarmu kasvoissaan.

- Osaatko sanoa mihin sattuu? joku ohikulkija kysyy kuuluvalla äänellä. Hän on ilmeisesti soittanut ambulanssin.

- Päähän, enkä tunne jalkojani, saan vaivoin sanotuksi.

- Ei mitään hätää, ambulanssi on tässä tuota pikaa ja pääset pian hoitoon, mies rauhoittelee.

Menetän tajuntani, kuulen vain vaimeasti ambulanssimiesten äänet.

Herään sairaalassa. Raotan silmiäni ja suureksi hämmästykseksi näen terapeuttini kasvot. Hän hymyilee rauhoittavasti. Vasta tämän jälkeen katson itseäni ja huomaan, että jalkani ovat pelkät tyngät. Rupean itkemään. Terapeutin ansiosta rauhoitun viimein ja juttelen hänen kanssaan hetken, sitten äiti tulee ja hän lähtee (ilmeisesti) kahvioon tullakseen vielä takaisin. Äiti selittää itkien, että minulla on tynkien lisäksi myös ilmarinta ja että kasvoni ovat vaurioituneet aika pahoin.

- Äiti, älä itke, lohdutan häntä. Onhan se aika kauheaa, että tästä lähtien minulla on jalkojen tilalla pelkät proteesit, mutta olen sentään vielä hengissä. Tämän jälkeen äiti lähtee kahvioon ja terapeutti tulee takaisin.

Yhtäkkiä isä ryntää sairaalahuoneeseen huutaen, että onnettomuus oli minun vikani, kun en katsonut vastaantulevien kaistaa. Sitten herään.  Kyseinen painajainen piinasi minua kaksi viikkoa putkeen – kunnes avauduin siitä terapiassa. Keksimme yhdessä terapeutin kanssa sille toisenlaisen lopun, jossa hän (terapeuttini) saa isän lopettamaan riehumisen pelkällä katseellaan ja isä pyytää anteeksi. Pohdimme usein painajaisteni merkitystä terapiassa. Osaan saatiin jonkinlainen selitys, osa jäi hämärän peittoon.

                      Tällainen painajaismainen postaus tänään, huomenna luultavasti kerron suhteestani mummuun. Kirjoitin tämän jo nyt aikaisin päivällä, koska illalla yritän tosissani mennä aikaisin nukkumaan.. Lämmintä (ainakin lämpimämpää kuin meillä!), kaunista ja ihanaa päivänjatkoa ihan jokaiselle! ♥ P.S. En oikein tuntunut löytävän aiheeseen sopivaa kappaletta, mutta otetaan vaikka tämä: https://www.youtube.com/watch?v=YaAKSWuD3Mw  P.S.2. Toivottavasti kukaan ei näe tämän takia painajaisia ensi yönä.. :D