My opinion on medicalisation

Moikka ihanat! Minun oli tarkoitus postailla jo eilen, mutta migreenikohtaus vei mehut.. Migreenikohtauksesta päästäänkin sopivasti tämän päivän aiheeseen: medikalisaatioon eli lääketieteellistymiseen. Alkuperäinen suunnitelmani, painajaisista kirjoittaminen, siirtyy huomiselle koska tämän päivän aihe on nykymaailmassa valitettavan ajankohtainen – ja toisaalta henkilökohtainen.

                      Pikkutytöstä lähtien minua on – valitettavasti – diagnosoitu. On ollut milloin korvatulehdusta ja tuhkarokkoa, milloin vesirokkoa tai karsastusta. Valehtelematta (ja leveilemättä) meillä on iso kansio täynnä minusta tehtyjä diagnooseja ja niihin liittyviä lääkemääräyksiä. Ei sitä nuorena ja naiivina osannut kyseenalaistaa ja paheksua jatkuvaa ”diagnoositulvaa”.. Mutta toisaalta, jos luulin että sain pienenä paljon diagnooseja, olin väärässä: osastolle mennessä kannoin otsassani kuvitteellisia leimoja, joissa luki epätyypillinen anoreksia ja OCD (pakko-oireinen häiriö). Osastolla tehtyjen lukuisten testien perusteella minulla diagnosoitiin myös visuaalisen hahmottamisen vaikeus, minkä vuoksi minun on pirun vaikea esimerkiksi hahmottaa karttoja ja geometrian kurssin läpikahlaaminen oli suuri ponnistus. Vaikka mielenterveyshäiriöiden ja visuaalisen hahmottamisen vaikeuden diagnoosit ehkä osuivat oikeaan, voi kokenutkin lääkäri tehdä myös väärän määrittelyn. Eräs diagnoosi sai minut ja vanhempani suorastaan kiehumaan raivosta: vain koska osastolla tehdyt psykologiset testit eivät sattuneet menemään hyvin, minun todettiin olevan apukoululaisen tasolla – eli minua verrattiin kehitysvammaiseen. En missään nimessä syrji kehitysvammaisia, mutta oli kieltämättä silti aika loukkaavaa kuulla olevansa kehitysvammainen.. Oikeasti testien huono tulos johtui silloisesta aivojen aliravitsemustilasta, siitä että pelkäsin psykologia sekä siitä että olosuhteet eivät imarrelleet. Ja sitä paitsi, eivätkö ylioppilastodistuksen kaksi E:tä ja neljä C:tä todista jotain muuta?

                      Vasta lukiossa, kun alettiin puhua medikalisaatiosta, alkoivat hälytyskelloni soida. Tulin järkiini miettiessäni, että 17-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi minulla on diagnooseja vaikka muille jakaa. Kun nyt mietin, medikalisaatiosta on ollut suurelta osin pelkästään haittaa. (Ja äiti, en sano tätä mielistelläkseni vaan koska olen vihdoin tajunnut olevani aidosti tätä mieltä.) Olen esimerkiksi diagnosoinut itselläni IBS:n (irritable bowl syndrome, ärtyneen suolen oireyhtymä), vaikka on ihan normaalia, että vatsa ”elää omaa elämäänsä” muristen ja kipuillen. Se että jatkuvasti diagnosoin itseäni, aiheuttaa vain harmaita hiuksia läheisilleni – ja itselleni – joten olen päättänyt viimein lopettaa sellaisen. Edelliseen kappaleeseen liittyen, puhuessani anoreksian ja pakko-oireisuuden diagnoosien paikkansapitävyydestä sujautin mukaan sanan ”ehkä”. Jostain syystä tänään on ollut taas ”What if it was my fault?”-päivä, minkä vuoksi en voi lakata pohtimasta, oliko anoreksia sittenkin vain huomion hakemista. Vaikka tiedän että kyseinen ajatus on todella irrationaalinen, se saa mieleni aika matalaksi koska en pääse siitä irti.. Olen monesta asiasta kiitollinen terapeutilleni, mutta yksi merkittävimmistä on että hän aina kykeni näkemään diagnoosini alle ja kohteli minua minuna, ei potilaana. Lisäksi koska olen taipuvainen näkemään kaikessa ja kaikissa jotain positiivista, on medikalisaatiosta ollut minusta myös hyötyä. Syömishäiriö-diagnoosin ansiosta olen saanut oikeanlaista hoitoa oikeaan ongelmaan, ja syy piinaaville päänsärkykohtauksille löytyi migreenistä johon minulla on toimiva lääkitys. Myös muutamassa postauksessa mainitsemani erityisherkkyys pitää kohdallani täysin paikkansa!

                      Oho, tästä tuli aika pitkä postaus, mutta asiaa riitti – ja toisaalta tämä korvaa viimeaikaiset kaksi lyhyttä postausta.. :D Hyvää ja ”diagnoosivapaata” yötä teille kaikille, ihanat! ♥ P.S. Jostain kumman syystä minulla on tänään ollut ikävä reilut 20 vuotta sitten poisnukkunutta ukkiani, tämä kappale olkoon eritoten hänelle: https://www.youtube.com/watch?v=c5ZkCwa_0Xo  P.S.2. Nyt kun olen viimein virallisesti lomalla, lupaan panostaa blogiin!