"Discharge of feelings"

Valkeaa ja kaunista torstaita, ihanat! Minun PITÄISI paraikaa tehdä Ihmisen persoonallisuuden kasvun ja kehityksen tehtävää, mutta pystynen paremmin keskittymään siihen "tunteenpurkauksen" jälkeen..

Siitäpä taitaa olla taas ”vähän” aikaa, kun olen viimeksi kirjoitellut.. En tiedä miksi tuntuu tältä, mutta tunteet on pinnassa (olisivat valinneet vähän paremman ajankohdan puskea pintaan, nyt pitäisi tehdä Ihmisen persoonallisuuden kasvun ja kehityksen reflektiota).. Johtunee siitä, että tänään oli toiseksi viimeinen peiliterapia ja siellä ”suoritettu” tehtävä oli henkisesti aika rankka.. Tapasin myös samalla toisen omahoitajani ja tuli yhtäkkiä aivan kamala ikävä osastolle kun hän totesi, että aika on mennyt nopeaa. Mutta, miksi tehtävä (osastolla suoritettava) oli niin vaikea: siihen liittyi positiivisten asioiden kirjoittamista itsestä - en kerro tarkemmin - mutta niiden uskominen on satuttavan vaikeaa, kun olen saanut kuulla niin kauan huutoa, riippumatta siitä, mitä teen.. Okei, jospa nyt pystyisin jatkamaan reflektiota..

Että sellaista tänään.. Kirjoittelemisiin taas, love you! <3

Being a control freak - before and nowadays

Leppoisaa lauantaita, ihanat! <3 Jo ensimmäinen "virke" riitelee otsikon kanssa pahemman kerran, heh.. Olen monessa kirjoituksessa puhunut kontrollista, mutta nyt päätin "uhrata" sille kokonaisen postauksen.

Olen aivan pienestä elänyt milloin tiukemmassa, milloin aavistuksen löyhemmässä kontrollissa (isän, mutta kieltämättä myös äidin ja isoveljen, taholta). Tästä johtuen alitajuntaani on iskostunut, että tiukka kontrolli on tavoittelemisen arvoinen asia. Ja koska se on alitajunnassani iskostuneena, olen varsin kontrolloiva itseäni kohtaan. Tämä ominaisuus näkyi minussa jo päiväkodissa - joskaan kontrollini kohteena eivät suinkaan olleet leikkikaverini, vaan minä itse. Yksi mieleenpainuvimmista esimerkeistä on, kun pienenä 5-6-vuotiaana tyttönä kaadoin maitolasin, täysin vahingossa; katso postaus "Praising myself - before and nowadays". Isän reaktio (huutaminen, kiroilu) sai minut juoksemaan komeroon piiloon, jossa sitten soimasin itseäni vahingosta.

Vielä nykyäänkin kontrolli on vahvasti läsnä elämässäni. Nykyään tiedostan, mihin se liittyy: menettämisen pelkoon, siihen että en kelpaa tällaisenaan. Itse asiassa luulen, että anoreksiaan sairastuminen oli seurausta juuri tästä. Monet anorektikot ovat sanoneet minulle, että he sairastuivat koska halusivat hallita edes jollain osa-alueella muutoin kaoottista elämäänsä. Tuohon minulla on tapana hymyillä surullisesti ja todeta, että sairastunut ei hallitse ruokaa ja syömistä vaan syöminen ja ruoka sairastunutta. (Trust me, I do know what I am talking about..) Varsin hyvä esimerkki tästä on, kun isä huudahti reilu vuosi sitten aamupalapöydässä, että "Onko tuossa jogurtissa noin paljon tyydyttyneitä rasvahappoja!" - yksi pahimmista jutuista, mitä toipuvalle syömishäiriöiselle voi sanoa. Seuraus oli - jo tuolloin - että en syönyt lounasta silloin, kun minun oli nälkä, vaan silloin kun kellosta oli kulunut riittävästi aikaa. Miksi ihmeessä? Koska ajattelin, että jos en kelpaa tällaisena niin ei sitten syödä ollenkaan. Järjetöntäkö? Todellakin. Sama kuvio toistaa itseään myös nyt, kun äidillä on syöpä. Tunnen ahdistuksen ja surun, mutta en uskalla näyttää niitä itkemällä, koska pelkään että en kelpaa itkevänä ja surullisena. En edes terapiassa, vaikka tiedän sen olevan järjenvastaista. Toisaalta olen ottanut tämän asian suhteen valtavia harppauksia; ennen en edes tunnistanut negatiivisia tunteitani, koska niitä oli kiellettyä kokea. Nyt pystyn jo myöntämään ja pukemaan sanoiksi sen, että olen ahdistunut/surullinen. Kontrollin hölläämisessä on kieltämättä auttanut myös se, että opettajamme mainitsi kiroilevien (ja epäystävällisten) muistisairaiden vanhusten olevan heitä, joilla on elämässään ollut kovin kontrolli; en minä halua olla sellainen!

Oho, tästä aiheesta syntyisi näköjään vaikka kuinka paljon tekstiä, mutta minun pitää mennä leipomaan kakku, kun äidin äiti täyttää tänään 92.. Leppoisaa - ja kontrollivapaata - päivänjatkoa teille, rakkaat lukijat! P.S. Kehittelin pienen runon tässä yksi päivä:

Elämä on hauras,

  olit köyhä taikka vauras.

Koskaan ei voi liikaa korostaa,

  kuinka paljon toista rakastaa!

Vaali joka hetkeä,

  sitä lyhintäkin retkeä.

What if..?

Eettistä ja moraalista sunnuntaita, ihanat! Ei ole totta; olen näköjään kirjoitellut tänne blogiin viimeksi pari kuukautta sitten - ja se hävettää.. Toivon kuitenkin, että ette tyystin lakkaa lukemasta blogiani, vaikka postaustahti sen kuin hidastuu. Opintojen pyörä on nyt pyörähtänyt kunnolla käyntiin, samoin äidin sytostaatit, joita annetaan ensi keskiviikkona neljännen kerran. Taistelija voi - tällä hetkellä - uskomattoman hyvin: heinäkuisessa leikkauksessa halkaisijaltaan 8-senttinen kasvain saatiin kokonaan pois, eikä äidillä ole sen jälkeen ollut kipuja oikeastaan lainkaan. Myös avanteeseen äiti on suhtautunut tosi hyvin (välillä huumorillakin) ja oppinut käyttämään sitä. Maksa-arvotkin olivat kuulemma parantuneet, eli remissio jossain vaiheessa vaikuttaa lupaavalta. Mutta vaikka - tai ehkä juuri siksi - kaikki on tällä hetkellä paremmin kuin hyvin syövän nujertamisen suhteen, minua pelottaa. Eihän minua pitäisi pelottaa, kun syöpähoidot varsinkin täällä Oulussa on maan huippuluokkaa ja paranemisprosentti on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana hurjasti? Minua kuitenkin pelottaa; entä jos lokakuussa siintävä syntymäpäivä jää äidin viimeiseksi, tai tuleva joulu on hänen viimeisensä..? En ole uskaltanut ajatella asiaa tarkemmin, mutta toisaalta tällaiset ajatukset kuuluvat siihen, että oppii ehkä aavistuksen paremmin sietämään sitä ahdistavaa epävarmuutta, jota syöpä aiheuttaa. Itse asiassa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, huonoina päivinä (silloin, kun anoreksia ottaa "niskalenkin"), poden syyllisyyttä siitä, että ajattelen edes sitä mahdollisuutta, että äiti ei kestäisi hoitoja.. Onneksi kuitenkin hakeuduin uudelleen terapiaan (jo huhtikuun lopulla), ja hankin itselleni läheisille tarkoitetun tukihenkilön, kun käytiin vanhempien kanssa syöpäinfossa elokuussa. Tukihenkilölle voin soittaa/lähettää s.postia aina, kun negatiiviset ajatukset ottavat liiaksi vallan, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Kieltämättä välillä on tullut olo, että haluan rynnätä ulos luennolta, kun sana "syöpä" edes mainitaan..
      No voi kökkö, tulipa tästä melkoisen sekava postaus (jossa oli jonkin verran myös vanhan toistoa).. Toivottavasti postauksessa säilyi kuitenkin edes jonkinlainen punainen lanka. Hyvää yötä aivan jokaiselle - nyt tämäkin nuori nainen painaa pään tyynyyn, jotta jaksaa huomenna opetella anatomiaa latinaksi! <3 P.S. Ihana: https://www.youtube.com/watch?v=33kvoj9tkZk

The fragility of life

Kipeää perjantaita, ihanat! Hävettää kun en taaskaan ole saanut kirjoitetuksi.. Nyt kuitenkin ajattelin kirjoittaa, kun elämäni on ollut varsinaista hullunmyllyä; minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia. Uskomattoman hyvä uutinen on, että pääsen syksyllä aloittamaan sairaanhoitaja-diakonissan opinnot Oulun Diakonia-ammattikorkeakoulussa! O:-) Huonon uutisen kerron tässä postauksessa..
      Millaisia ajatuksia teille herää, kun kuulette sanan "syöpä"? Etäpesäke? Pahanlaatuinen? Näitä sanoja olen joutunut viimeisen vajaan kuukauden ajan makustelemaan suussani. Yksi elämäni rakkaimmista ja tärkeimmistä ihmisistä - äitini - sairastui nimittäin pahalaatuiseen paksusuolen syöpään. Hänellä oli maanantaina iso leikkaus, joka meni onneksi suunnitelmien mukaisesti; kasvain saatiin kokonaan pois ja äiti opettelee nyt elämää avanteen kanssa. (Äiti on varsinainen taistelija: hän pääsee jo huomenna kotiin!) Olin viime viikon viimeisellä kuoromatkallani Belgiassa ja päätin, että kun menen tapaamaan äitiä, padot eivät avaudu. Vaan kuinkas siinä kävikään; näin äidin sairaalasängyllä ja purskahdin hillittömään itkuun.. Laitan seuraavaan kappaleeseen mielikuvan pian aloitettavista sytostaattihoidoista, joka on niin voimakas, että en kerta kaikkiaan saa sitä mielestäni;
      "Katselen silmät kyynelissä hiuksia, jotka lähtevät äidiltä tuppoina. Äidin iho on niin kalpea ja hän on todella väsyneen näköinen, mitä kuopalle painuneet silmät entisestään korostavat.."
      Pahoittelut sekavasta postauksesta; minulla on ollut tänään kuumetta plus olen aika väsynyt.. Nevertheless, hyvää yötä kaikille! <3 P.S. Kuuntelin YouTubesta musiikkia, ja löysin sattumalta yhden lempikappaleistani: https://www.youtube.com/watch?v=hw7Dg_QXlLg&spfreload=1

Having an atopic exema - before and nowadays

Aurinkoista ja vähän sateista torstaita, ihanat! Nyt kun Diakonia-ammattikorkeakoulun pääsykokeet ovat onnellisesti takanapäin (voi vaan jännittää, miten käy), ajattelin tänään hieman valottaa, miltä tuntuu, kun on kärsinyt viimeiset 18 vuotta atopisesta ihottumasta..

Sairastuin siis 3-vuotiaana atopiseen ihottumaan. Päiväkoti-ikäisenä minua pidettiin ihoni vuoksi "kummajaisena" ja minulta kysyttiin lukemattomia kertoja, eihän "sammakkoihottumani" tartu (nimitys tuli luultavasti siitä, että ihoni tosiaan muistutti sammakonkutua). Nyt kun sitä miettii, se oli vaan tavallista lasten ilkeilyä siitä, että olin erilainen, mutta silloin se tuntui tosi satuttavalta. Ensimmäisen luokan alkuun eli nelisen vuotta vanhempani rasvasivat minua vuorotellen, siitä lähtien olen itse huolehtinut rasvojen laittamisesta (laskelmieni mukaan ~ 14 vuotta). En jaksa edes muistaa, mitä kaikkea ihon parantamiseen on kokeiltu; erityisen hyvin mieleeni on jäänyt valohoito (jolla ei ollut mitään positiivista vaikutusta). Lisäksi olen luultavasti käyttänyt kaikkia rasvoja, joita on olemassa, kookosöljy mukaan lukien - ja kortisonista on tullut "paras ystäväni". Olen jo pienestä pitäen hävennyt ihoani atopian takia ja yrittänyt peitellä sitä parhaani mukaan.. Mikä atopiassa on mielestäni rasittavinta? Se, että lähes koko ajan kutittaa ja rasvoja pitää käyttää kahdesti päivässä. Ja jos ei kutita, niin sitten yleensä sattuu sairaasti, kun olen raapinut itseni vereslihalle (juuri nyt en esimerkiksi pysty nojaamaan kyynärpäihini, kun ne ovat kuivat ja kipeät). Olin tanssimassa voitontanssia kuullessani, että atopia helpottaa monilla teini-ikään tultaessa, mutta minun kohdallani se ei näköjään ole toteutunut..

Monet atoopikot vannovat kesällä auringon nimeen, mutta minun pitää vältellä sitä aurinkoihottuman takia - joka jo tänäkin kesänä on iskenyt kyntensä minuun, joskin poikkeuksellisen aikaisin. Nykyisin olen jo enemmän sinut tämän kanssa, vaikkakaan en pidä peilissä näkyvistä käsien kuvatuksista (johtunee siitä, että anoreksia on saanut taas otteen minusta).. No, yritän käsitellä näitä asioita, niin eiköhän se olo helpota. {Joskus sitä vaan väistämättä miettii, että atopia olisi saanut jättää puhkeamatta, kun elämä ei ole päästänyt minua kauhean helpolla.

Tällaista tänään, katsotaan, mitä ensi kerralla keksin. Hyvää yötä, ihanat! P.S. Haluan osoittaa tämän kappaleen valtavan rakkaalle poikaystävälleni; haluan vanheta kanssasi kuten tässä lauletaan: https://www.youtube.com/watch?v=1Y4_BivnrwM

Dear diary – part 2

Tervehdys todella pitkästä aikaa, rakkaat lukijat! <3 Kuten olette varmaan huomanneet, minusta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Mitään ei ole sattunut, mutta ajatukseni pyörivät aika lailla keskiviikkona siintävien pääsykokeiden ympärillä.. (Tein aiheesta itselleni prosenttilaskutehtävän;
“Heinin päässä pyörii 172 ajatusta, joista 95 % liittyy matematiikan osuuteen pääsykokeissa. Kuinka moni Heinin ajatuksista liittyy matematiikkaan?” “Vastaus: noin 163 ajatusta.”)
Minulla on myös huoli isoäideistäni, sillä kumpikaan heistä ei voi juuri nyt kovin hyvin. Koska en nyt keksi, mistä kirjoittaisin, ajattelin liittää tähän tekstin vanhasta päiväkirjastani osastoajalta, kun sen tässä yksi päivä löysin:

"Tervehdys taas, rakas päiväkirjani! :) 26.8.2011 (perjantai) Tämän päivän kulku oli seuraavanlainen: Hyvin nukutun yön jälkeen heräsin kello 06.40, kävin WC:ssä, harjasin hiukset, pesin ja hoidin kasvot, käytin peitepuikkoa, laitoin rasvat, pukeuduin ja petasin pedin. Sen jälkeen kirjoitin Demi-kalenteriini. Odottelin pienen hetken, ennen kuin minua kehotettiin siirtymään aamupalalle. En halunnut mennä suoraan syömään, joten jäin lueskelemaan lehtiä – kunnes Aina havaitsi minut. Minun ei siis auttanut kuin pakottaa itseni syömään mannavelliä mandariinin kanssa, ja juomaan kaksi lasillista maitoa. Aamupalan jälkeen sain aamulääkkeet, joihin kuuluu tästä aamusta lähtien yksi Sertralin-tabletti lisää, ja ratkoin kryptoja lähes puoli kymmeneen saakka! Onneksi ehdin kuitenkin harjata hampaat, ennen kuin kävin oikein mukavan omahoitajakeskustelun Ainan kanssa. :) Puhuimme pääasiassa 'osteoporoosin' synnyttämistä mielikuvista ja tunteista, mutta jotenkin kummasti ajauduimme juttelemaan myös lelukoirieni rooleista ja näkemästäni painajaisesta... :D Koska lounaaseen oli vielä noin reilut puoli tuntia, menin huoneeseeni ratkomaan kryptoja musiikin säestyksellä. Yhdeltätoista oli aika syödä lounaaksi kaksi perunaa, nakkikastiketta, kukkakaalia, 'raastesekoitusta', ruisleipää margariinilla, kaksi lasia maitoa ja jogurtti. Lounaan jälkeen jäin poikkeuksellisesti kahdeksi tunniksi nauramaan Aamun, Aavan ja Ailan kanssa, sekä ratkomaan kryptoja. ;) Yhden aikoihin aloin tuijotella kelloa hiukan huolestuneena, sillä muistin, että kohta olisi perhetapaaminen. Onneksi se olikin vasta puoli kahdelta, että Äiti ja Isi eivät myöhästyneet! Odotimme jännittyneinä kymmenen minuuttia, pääsisinkö minäkin mukaan tapaamiseen (niin kuin viimeksi) – mutta en päässyt. ;( Niinpä tyydyin vain ratkomaan kryptoja kahteen asti, kunnes Aini toivotti minut tervetulleeksi Hawajille maistamaan suomalaisista marjoista tehtyä vanukasta, toisin sanoen pyysi minut lääkekansliaan ottamaan ravintolisän... Voi pojat, että meillä oli hauskaa! :D Mutta suunnilleen puoli kolmelta tunnelma muuttui: Äiti ja Isi tulivat takaisin perhetapaamisesta. Keskustelimme pitkään siitä, kuinka monta ovea anoreksia lukitsee, kun en esimerkiksi saa olla kotona, käydä koulua, harrastaa, liikkua enkä tavata ystäviäni. Sitten, yhtäkkiä en enää kestänyt, vaan purskahdin hillittömään, mutta helpottavaan itkuun noin 15 minuutiksi. Kun olin hiukan rauhoittunut, Äiti kertoi, että hänen ja Isin oli käskemällä käsketty lähteä viikonlopuksi johonkin ihan kahdestaan. 'Maanittelujen jälkeen' päästin heidät lähtemään kotiin, ja jäin (yllätysyllätys) itse ratkomaan kryptoja puoleksi tunniksi. Päivällisellä edessäni oli tarjotin, joka käsitti lautasellisen kultaista kalkkunakeittoa, kurkkua, paprikaa, ruisleivän, margariininapin, juustoviipaleen, kaksi lasia maitoa, sekä jogurtin. Syönnin jälkeen pelasin Aamun ja Ailan kanssa kaksi erää pafkahousua ja rupattelin Mummon kanssa puhelimessa ainakin puoli tuntia. Sen jälkeen minun oli pakko saada soittaa Äidille ja kertoa, kuinka paljon rakastan häntä. Puheluiden jälkeen minun oli tarkoitus käydä suihkussa, mutta pelasinkin Buzz!-tietovisaa Aapelin ja Ainin kanssa iltapalaan asti... Söin melkein samanlaisen iltapalan, kuin eilen: paahtoleivän, jonka päälle laitoin margariinia, kalkkunaleikkeleen, juustoviipaleen ja salaatilehden, kurkkua, paprikaa, kaksi lasia maitoa ja vielä persikan. Otettuani kalaöljykapselin ryhdistäydyin, ja aloin kirjoittaa Sinuun, rakas ja tärkeä päiväkirja. :) Ei tämä voi olla totta, että TAAS on (suklaajuoman makuisen) lisäravinteen aika... Kun olen saanut sen juoduksi, aion hiukan vilvoitella suihkussa, puhdistaa kasvot, harjata hampaat, laittaa rasvat, raapustaa Demi-kalenteria ja sitä 'tunnepäiväkirjaa', lukea hetken aikaa kirjaa, sanoa iltarukouksen ja esittää samalla Taivaan Isälle kaksi pyyntöä, sekä nukahtaa. Hyvää yötä, rakas päiväkirjani! :) P.S. Minä tollo unohdin mainita, että sain tietysti myös kello kuuden ravintolisän, silloin pääsin Hawajille maistamaan saaren erikoista; banaanivanukasta... :D"

Edelleen, alkuperäistä tekstiä ei nimiä lukuunottamatta ole muokattu (nimien muuttaminen oli välttämätöntä yksityisyydensuojan säilyttämiseksi). Muistojen verestämistä tällä kertaa, katsotaan, mistä keksin tarinoida ensi kerralla.
Hyvää yötä, ihanat; nyt tämä nuori nainen lähtee iltapalalle! <3

Praising myself – before and nowadays

Uskomattoman tylsää (mutta ihanan keväistä) torstaita, ihanat! Jaahas, näköjään blogiin panostaminen on vain harhakuvitelmaa.. Se taas liittyy osaltaan siihen, miksi sanon tätä päivää “uskomattoman tylsäksi”; alle viikon päässä siintää esivalintakoe hakemaani sosionomikoulutukseen. Olen tänäänKIN päntännyt erästä mahdottomalta tehtävältä tuntuvaa materiaalia, mutta pidän kirkkaana mielessä, että tiistaina jo helpottaa.. Mutta, nyt itse tämän päivän aiheeseen (jota olen muistaakseni joissain postauksissa sivunnut): itseni kehumiseen – ja sen vaikeuteen.

                      Minun on aina ollut hyvin vaikea kehua itseäni. Se “saattaa” liittyä siihen, että minulle aina pienenä sattui ja tapahtui (lue: mokailin ihan kiitettävästi) ja sain kuulla siitä, useimmiten isän toimesta. Vahingoista ja virheistä rankaiseminen – tyylillä “Eikö sinulla ihan oikeasti järki päätä pakota?” - ei kieltämättä itsetuntoa hirveästi nosta. Paljon enemmän tähän kuitenkin vaikutti kiusaaminen, sillä sen aikana itsetuntoni oli asteikolla 1-10 miinus 1.. Jotenkin sitä ei jaksanut uskoa, että minussakin voisi olla jotain hyvää. Myös syömishäiriön kanssa taisteleminen on vaikuttanut omalta osaltaan siihen, että itseni kehuminen on haukkumista paljon haastavampaa. Myös kehujen vastaanottaminen on hyvin hankalaa, vaikkakin nykyään ehkä aavistuksen helpompaa.

                      Edelleen minulla on suuria vaikeuksia kehua itseäni. Kohtasin tämän vaikeuden viimeksi viime sunnuntaina, kun tein portfoliota kesäkuussa koittaviin soveltuvuuskokeisiin (uskon vahvasti, että minut sinne kutsutaan!). Siinä piti muun muassa kuvailla itseään ja kertoa, miksi sopisi sosionomiksi. Oli uskomattoman vaikeaa myöntää, että olen esimerkiksi empatiakykyinen, sinnikäs ja sosiaalinen..

                      Tällaista tänään, lähden kohta kuoroharjoituksiin niin saan ajatukset jonnekin muualle, kuin esivalintaan. Pidemmittä puheitta: hyvää pian alkavaa viikonloppua ja vappua, ihanat! ♥ P.S. Kirjoitin tämän postauksen jo eilen, mutta arvatkaas vaan, suostuiko netti yhteistyöhön..

Cleaning – before and nowadays

Mukavaa maanantaita, ihanat! <3 Nyt kun kiireet ovat alkaneet helpottaa (lue: uskomattoman upea musikaaliprojekti on saatu päätökseen), ehdin {viimein} omistautua taas paremmin blogille. Koko eilispäivä meni migreenikohtauksen kourissa, mutta tänään tarinoin teille siivoamisesta.

      Suhtautumiseni siivoamiseen on vaihdellut aikojen saatossa, mutta pohjimmiltani kuitenkin pidän siitä. Pidän siitä, että kaikki kiiltää ja että puhtaassa huoneessa tuoksuu raikkaalta. Vaikka pidän siivoamisesta, ovat pakko-oireeni tehneet siitä aika ajoin yhtä tuskaa. Muistan esimerkiksi, että minä pesin meillä kotona vessat ollessani yhdeksännellä luokalla. Tämä “kunniatehtävä” ei kuitenkaan säilynyt minulla pitkään, sillä isä alkoi kyllästyä siihen, että yleensä molemmat vessat oli siivottu vasta kahden tunnin päästä aloittamisesta.. Siis KAKSI TUNTIA kahden pienen vessan siivoamiseen, tunti molempiin! Isällä niiden pesemiseen meni korkeintaan puoli tuntia. Tuoreempi esimerkki löytyy viime vuoden toukokuun loppupuolelta; puhdistin huoneeni peilikaapin, koska lakkiaiseni lähestyivät. Puhdistin peilejä, purin hammasta ja itkin. Miksi ihmeessä? Koska pakko-oirepeikko huomautteli jatkuvasti, että “tuossakin on vielä pölyä, pyyhi se heti pois, tai olet surkea ihminen”.

      Nyttemmin siivoaminen on ehkä aavistuksen helpompaa, tosin edelleen tiskailen kolmesti, vähintään kahdesti päivässä (vesilaskut paukkuu taivaissa, mutta tiskivuoret ahdistavat minua liikaa).. Mutta hei, vessan pesemiseen menee onneksi enää noin puoli tuntia! ;) Osastolla ollessani harmittelin, kun en saanut imuroida; nyt teetättäisin sen homman mieluusti jollain muulla.

      Tällaista “settiä” tänään, katsotaan, mistä aiheesta seuraavaksi syntyy tekstiä. Hyvää yötä ja alkanutta viikkoa, ihanat! <3 P.S. En muista, olenko jo linkittänyt tämän ihanan kappaleen: https://www.youtube.com/watch?v=yfUfm5dnboU&index=10&list=RDEMcXcQolsaaWfaB-ow8DG2jA

How are things right now?

Heippa pitkästä aikaa, ihanat – ja NÄÄÄÄÄÄIN iso anteeksipyyntö hiljaiselostani täällä blogin puolella, viimeisin postaus kun on ilmestynyt hävyttömän kauan sitten! Postauksia ei liioin ole sadellut, sillä eräs musiikkiprojekti on melkoinen aikasyöppö; vaikka antaakin toisaalta valtavasti. Tästä on kuitenkin tulossa “pikakatsaus” viime aikoihin.

      Ensinnäkin, tajusin aloittaneeni blogin kirjoittamisen reilu vuosi sitten! :) Se tarkoittaa myös sitä, että olen vuoden vanhempi; kyllä se aika menee ihan pirun nopeaa.. Aika moni on kysynyt, miltä tuntuu nyt olla 21, siis kansainvälisesti täysi-ikäinen. Voin rehellisesti sanoa, että ei pätkääkään erilaiselta kuin 20-vuotiaana! :D Viimeisin mullistus elämässäni lienee ollut hakupapereiden lähettäminen sosionomikoulutukseen kahteen paikkaan. Toinen merkittävä, ei niin positiivinen, mullistus oli tieto siitä, että isoäitini kaatui aika pahasti pari päivää takaperin; häneltä murtui lonkka, joka leikattiin eilen.. Se saa miettimään elämän haurautta. Lisäksi pyysin hyvää ystävääni rukoilemaan heti, kun olin kuullut, mitä oli tapahtunut. Tämä antoi minulle lohtua – ja ehkä osittain sen ansiosta leikkaus oli sujunut hyvin. Sunnuntaina pääsen häntä katsomaan.

      Tästä tuli lyhyt postaus, yritän tosissani ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoitella useammin. Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. Kuuntelin pitkästä aikaa Anssi Kelaa tässä kirjoittaessani: https://www.youtube.com/watch?v=hqg96jIP_do

Anorexia – nowadays 

Puhdasta ja touhukasta lauantaita, ihanat! Mietin kauan, kehtaanko julkaista tätä postausta, mutta sitten ajattelin, että antaa mennä.. Kerron siis tänään, mitä anoreksialle “kuuluu” nykyään.

       Niin inhottavaa kuin se onkin myöntää, anoreksia on saamassa taas “niskalenkkiä” minusta.. Tämän huomaa muun muassa siitä, että en syö silloin, kun on nälkä. Siitä kärsii niin minä kuin lähipiiri (liian nälkäisenä minusta tulee todella kärttyinen, ja tästä joutuvat kärsimään viattomat läheiseni). Myös säännöllisyys korostuu aiempaa enemmän – valitettavasti. Tähän mennessä olen lyönyt IBS-kortin pöytään ruoka-ajoista puhuttaessa, mutta tarkemmin kuulosteltuna se taitaakin olla anoreksia, joka sanelee että kaikki ateriat on syötävä tiettyinä kellonaikoina. Sain esimerkiksi itkukohtauksen, kun meille oli tulossa vieraita; äiti oli varta vasten tehnyt minulle gluteenitonta kinkkupiirakkaa ja sanoin, että en voi syödä sitä, koska piti maistaa myös kalakeittoa eli en jaksaisi syödä iltapalaa (isä päästi tällä kohtaa huvittuneen naurun, mutta äitiä tämä taisi huolettaa).. Lisäksi koin tänään pitkästä aikaa syyllisyyttä syödessäni suklaakuorrutteisen jäätelön, koska olin jo syönyt omasta mielestäni aika “paljon” suklaata aiemmin päivällä (onneksi söin sen jäätelön syyllisyydentunteista huolimatta, ja aion vielä iltapalalla testata yhden suklaisen gluteenittoman uutuustuotteen). Kaikkein selvimmin huomaan anoreksian ylivallan siitä, että peiliin katsominen ahdistaa tavallistakin enemmän..

       Yritän kaikin tavoin taistella syömishäiriötä vastaan; tiedän elämänlaatuni olevan sanalla sanottuna paska (sori..), jos se saa yliotteen. Onneksi minulla on eräs tärkeä motivaattori. Nimittäin MITTAAMATTOMAN RAKAS veljenpoikani. En halua sanoa hänelle kesällä jäätelökioskilla, että “Täti ei tällä kertaa ota jäätelöä, tätillä on banaani”, vaan haluan olla hänen elämässään täysillä mukana!

       Kaikesta synkistelystä huolimatta minulla on ollut tänään oikein hyvä päivä. Olen (taas) siivonnut ja sain ammatinvalintaohjaukseen liittyvän kotitehtävän valmiiksi. Asiasta kukkaruukkuun – kuten serkkuni tapaa sanoa, terkkuja vaan jos satut lukemaan tätä – jos painoni nousee tarpeeksi kesään mennessä, saan ehkä palata töihin; toki se edellyttää myönteistä vastausta kesätyöhakemukseeni. Nyt toivotan teille oikein hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. Kuuntelen pitkästä aikaa Johanna Kurkelan tuotantoa, tämä on yksi suosikkikappaleistani häneltä (toinen on laulu nimeltä Sudenmorsian): https://www.youtube.com/watch?v=xMbP9SoJ_hM

Just a normal day

Normaalia perjantaita, ihanat! Tänään päätin kertoilla teille, mitä päivääni on mahtunut. Aamulla kävin uimassa puoli kilometriä (siitä lisää seuravassa kappaleessa), iltapäivällä käväisin kaupassa, helpotin huomista siivouspäivää siivoamalla vessan, laitoin ruokaa ja vaihdoin äitini kanssa puhtaat lakanat.

      Uimassa käynti otti fyysisesti koville – koska piti tarpoa lumisateessa sekä meno- että tulomatkalla, ja koska minulla oli järkyttävä nälkä päästessäni kotiin – mutta kovemmalle se otti henkisesti. En nimittäin edelleenkään viihdy kehossani, ja varsinkin nyt, kun olen laihtunut IBS:n ärhentelyn takia, tunsin kaikkien tuijotuksen (vaikka kukaan tuskin oikeasti tuijotti).. Se ahdisti todella paljon, mutta pakotin itseni tuntemaan epävarmuutta. Sama oli uimani matkan kanssa: neljänsadan metrin kohdalla tuntui, että voimat alkoivat hiipua, mutta ajattelin, että “Minähän uin vielä sen sata metriä!” - ja uinkin. Tähtäsin puoleen kilometriin ja saavutin sen.

      Sellaista tänään, huomenna on siivouspäivä, jonka kruunaa iki-ihanan Juha Tapion keikka (aion taas “olla elossa”). Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. Tätä en LUULTAVASTI vielä ole jakanut: https://www.youtube.com/watch?v=M4jxL9s_tDA&list=PLrsgj2XhFTjrAtTHpyQ78LfUTMS8lnuxi P.S.2. Kirjoitin tämän postauksen eilen illalla, mutta netti vihoitteli..

“A journey of opportunities” and “Steps to satisfaction”

Pohdiskelevaa sunnuntai-iltaa, ihanat! Vilpittömät anteeksipyyntöni siitä, että olen laiminlyönyt blogiani (viimeisin postaus on ilmestynyt näköjään 25. viime kuuta); en oikein osaa sanoa, miksi en ole kirjoitellut.. Löysin kuitenkin tiistaina joululahjakalenteristani kaksi ihanaa “aforismia” - joiden sanojia en valitettavasti tiedä – jotka haluaisin jakaa teille:

      “Sinulla on kyky saavuttaa haluamasi; olemuksessasi on kaikki kuviteltavissa olevat mahdollisuudet. Tähtää aina korkeammalle kuin mihin luulet pääseväsi.

      Tulet hyvin usein huomaamaan, että kun mielikuvituksesi päästää kykysi irti, voit saavuttaa minkä tahansa päämäärän.

      Säilytä aina usko siihen, että lopulta onnistut kaikissa tekemisissäsi, äläkä milloinkaan unohda sinnikkyyden, kurinalaisuuden ja päättäväisyyden arvoa.

      Sinun on määrä olla sellainen, miksi olet unelmoinut tulevasi.”

      “Et voi olla kaikkea kaikille ihmisille. Et voi tehdä kaikkea kerralla. Et voi tehdä kaikkea yhtä hyvin. Et voi olla kaikessa muita parempi.

      Siispä sinun pitää ottaa selvää kuka olet – ja olla sitä. Sinun pitää päättää mikä on etusijalla ja tehdä se ensin. Sinun pitää oppia olemaan kilpailematta toisten kanssa, koska vain sinä olet oman itsesi ekspertti.

      Opit hyväksymään oman ainutlaatuisuutesi. Opit tekemään valintoja ja päätöksiä. Opit elämään omien rajoitustesi kanssa. Opit antamaan itsellesi arvoa ja pystyt olemaan paras mahdollinen sinä.”

      Tällaisia ajatuksia tällä kertaa, yritän postailla jatkossa ahkerammin. Hyvää yötä, ihanat! P.S. Varmaan olen tämänkin linkittänyt, mutta: https://www.youtube.com/watch?v=upgqzAH_Q6A

Extract of an illusive diary

Mukavaa maanantaita, ihanat! Mietin pitkään seuraavan postauksen aihetta, kunnes keksin: tänään tarinoin ajatuksista, joita minä aivan sairauteni alussa (12-vuotiaana epävarmana tyttönä) tunsin. Kuten otsikko kertoo, kokosin ajatukseni kuvitteellisen päiväkirjamerkinnän muotoon; kyseinen merkintä luultavasti löytyisi päiväkirjastani, jos olisin sellaisen omistanut.

      Rakas päiväkirja! Kaikki tytöt puhuivat taas siitä herkkulakosta.. Olen varma, että minussa on jotain vikaa. Varmasti olisin paljon onnelisempi jos laihduttaisin.. Edes muutaman kilon.. Kaduttaa kun laitoin koulussakin niin paljon rasvaa leivälle. Illalla kävin taas vaa'aalla ja toivoin sydämeni pohjasta, että se näyttäisi vähemmän. Mitä pienempi lukema, sen parempi ihminen olen. Äsken kysyin äidiltä, olenko läski ja vastaus oli kieltävä. Toivoisin että hän lakkaisi valehtelemasta.. Ahdistaa niin valtavasti..

     Rankkaa tekstiä taas, myönnän, mutta jospa ensi kerralla jotain keveämpää.. Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. IHANA laulu: https://www.youtube.com/watch?v=ZnaQ0SZehFQ

Ten not so well-known facts about me

Rauhallista torstaita, ihanat! Kuten viimeksi lupailin, aion tänään paljastaa kymmenen ”ei-niin-tunnettua” faktaa itsestäni. Nämä eivät ole missään järjestyksessä.

      1) Olen harrastanut satubalettia pienenä. Lopetin, koska en kestänyt sitä, että kaikki muut oppivat minua paljon nopeammin.

2) En ole koskaan keilannut. Jep, tiedän mitä ajattelette.. :D Mutta siihen ei ole tarjoutunut tilaisuutta!

3) Laitan aina puuron päälle jogurttia. Tämä Tanskassa oppimani tapa on herättänyt hämmennystä niin kuoroleireillä kuin osastolla.

4) Kuorin usein kurkun syödessäni sitä. Minusta se maistuu silloin paremmalta, ja toisaalta, ärtyneenä vatsani ei pidä mistään kuorista.

5) Olen TOSI kova halaamaan (tämän tosin suurin osa läheisistäni on saanut tuta)! Meillä on valokuva-albumissa yksi kokonainen aukeama kuvia, joissa halaan milloin ketäkin/ mitäkin.

6) Olen koukussa Himohamstraajat-ohjelmaan. Sen katsominen saa minut tajuamaan, että en todellakaan ole hamstraaja.. :D

7) Tykkään matkustaa junalla. En tiedä miksi, mutta ainakin yksi syy on, että junassa pääsee jonkun verran jaloittelemaan – vatsa kun ei nykyään kestä yli kahden tunnin istumista putkeen.

8) Tiedän muun muassa, kuka on Sandy Denny (ilman Wikipediaa). Tästä kaikki kunnia isälleni, joka edelleen kuuntelee kyeistä artistia hyvin, hyvin usein.

9) En edelleenkään osaa leikata oikean käden kynsiäni, myös vasemman käden ja varpaiden kynnet leikkaan aina liian lyhyiksi.. :D

10) Pelkään revontulia.. Häpeän myöntää sitä, sillä en tiedä KETÄÄN toista, joka pelkäisi niitä. En edes tiedä, miksi pelkään; mietimme sitä usein terapiassa, ja ehkä perimmäinen syy on, että niissä on jotenkin aavemainen tunnelma. Hassua on, että en pelkää revontulia kuvassa lainkaan, mutta luonnossa pelko alkaa hiipiä päälle.

      Paljastuksia tällä kertaa, katsotaanpa mistä aiheesta seuraava postaus syntyy. Hyvää yötä, ihanat (itsekin yritän nukkua paremmin kun vatsa antoi viime yönä nukkua vain ~ kuusi tuntia)! <3 P.S. Innostuin pitkästä aikaa kuuntelemaan tätä kaunista kappaletta (en muista, olenko jo linkittänyt): https://www.youtube.com/watch?v=b6t4Zs5Yq_k

Baking – before and nowadays

Vilpoista sunnuntaita, ihanat! Tänään on ainakin meillä päin käynyt pureva vinkka, mikä saa pakkasen tuntumaan suunnilleen 30 asteelta.. Tavallinen Suomen talvi, siis. ;) Tänään ajattelin kertoilla teille leipomisesta ennen ja nyt.

      Olen aina pitänyt leipomisesta kovasti (aloin leipoa äidin kanssa pipareita muistaakseni 4-vuotiaana), mutta sairastuttuani – arviolta silloin 12-vuotiaana – leipomiseen tuli erilainen ”sävy”. Siihen asti olin aina maistanut tekemiäni leipomuksia ja ennen kaikkea nauttinut niistä. Anoreksian hönkiessä niskaan leivonnaisten syöminen ja niistä nauttiminen oli mahdottomuus. Juhlatilanteet olivat erityisen hankalia, kuten monessakin postauksessa olen kertonut. Muistan osastojaksoa edeltäneen kesän erityisen hyvin: leivoin kuin hullu, mutta kun äiti tai joku muu ehdotti maistamista, kieltäydyin jyrkästi. Miksi ihmeessä? Koska kuten niin monesti olen sanonut, minusta tuntui, että en todellakaan ansainnut herkkuja; en edes, vaikka olisin käynyt tunnin hikilenkillä ilman vettä.. Syy oli myös, että leipomukseni sisälsivät usein ”kiellettyjä” aineita, joiden niin kovasti pelkäsin aiheuttavan lihomista.

      Nykyään rakastan edelleen leipomista, se asia ei ole muuttunut miksikään. Mutta se, mikä on muuttunut parempaan suuntaan, on että nyt syön kaikkea leipomaani. Aluksi gluteenittomien leipomusten teko oli hivenen hankalaa (vatsani ei siis kestä nykyään muita viljoja kuin täyskauraa), myönnettäköön, mutta kun siihen harjaantuu, reseptit osaa melkein ulkoa. Ja makuun se ei vaikuta lainkaan, ainoastaan koostumus on hivenen sitkeämpi kuin ”tavallisessa”! Ongelma vain on, että kun asun yksin, enkä kuitenkaan niin hirveästi makeaa syö,

pakastin on kovilla.. :D

      Leivontaa tänään, seuraavan postauksen omistan kymmenelle hieman omituiselle faktalle itsestäni. Hyvä yötä ja voimia alkavaan viikkoon, ihanat! <3 P.S. Seuraava kappale on omistettu rakkaalle poikaystävälleni (jonka kanssa minulla muuten tulee tiistaina vuosipäivä): https://www.youtube.com/watch?v=SsL7JD10HmM

Back to the old days

Rauhallista torstaita, ihanat! Puhuin vähän aikaa takaperin erityisherkkyydestäni ja päätin siihen liittyen valottaa tuntojani itkemisestä ollessani terapiassa. Kirjoitin allaolevan tekstin ymmärtäessäni, miksi itkeminen terapiassa oli minulle niin vaikeaa (se on siis tavallaan mielikuvaharjoitus siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu jos annan itseni itkeä):

      Istun terapiassa. Näen kuvan itsestäni anoreksia-ajalta: kädet näyttävät katkeavan hetkenä minä hyvänsä, jalat ovat kuin piipunrassit ja posket kuopalla. Kuvassa hymyilevät kasvot kätkevät taakseen suunnattoman ahdistuksen ja epävarmuuden.

Yhtäkkiä, täysin ilman varoitusta, rupean itkemään. Aluksi se on ”hillittyä”, räpyttelen silmiä pitääkseni kyynelet loitolla. Pikkuhiljaa itku muuttuu voimakkaammaksi, sitten sellaiseksi, että en kykene ollenkaan hallitsemaan sitä. Itken, itken, itken. Nenäliinoja menee kymmenen, kaksikymmentä, sata. Koko tila on hukkua kyyneliini. Ihmettelen, miksi terapeuttini ei puutu tähän tilanteeseen..

Itkiessä tunnen, kuinka en pysty hengittämään. Ikään kuin kaulan ympärillä olisi jonkinlainen köysi. Joudun ottamaan inhalaattoria voidakseni taas hengittää. Itkeminen tuntuu tosi pelottavalta.

Oloni on hirveä. Silmäni tuntuvat olevan tulessa ja ne ovat ihan punaiset, kurkkuni on kipeä ja nenänalus hellänä. Lopuksi teen jotain, minkä tiedän olevan järjenvastaista: pyydän itkemistäni anteeksi.

      Tunteilua tällä(kin) kertaa, saapa nähdä mitä seuraavaksi. Hyvää yötä, ihanat! <3 P.S. Olen jo kertaalleen linkittänyt tämän, mutta se sopii niin hyvin myös tähän postaukseen: https://www.youtube.com/watch?v=Rhi2HhL4RGA

Complaining – before and nowadays

Pirteää maanantaita, ihanat! Eilinen postaus toimii hyvänä ”aasinsiltana” tämänpäiväiselle aiheelle: valittamiselle. Olen muistaakseni jossain postauksessani sivunnut kyseistä aihetta, mutta nyt voisin paneutua siihen kunnolla.

      Olen aina ollut sitä mieltä, että valitan aivan liikaa ja turhasta. Valittamisesta tulee jotenkin.. Syyllinen olo. Muistanpa eräänkin kerran, kun osastolla ollessani olin valittanut taas jostain (en muista enää, mistä) ja päätin, että seuraavana päivänä pidän suuni supussa kaikista negatiivisista asioista. Kun tämä ei onnistunut, olo oli kurja ja syyllinen. Osasto ei suinkaan ollut ainoa paikka, jossa valittamiseen sorruin. Eipä nimittäin taida olla yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, kun pyysin terapeutiltani anteeksi niin kutsuttua valitusmoodia. Hän kuitenkin vastasi aina, että en valittanut turhasta. Myös koulussa huomasin usein sanovani puoliääneen: ”Äh, TAAS minä valitan..”. Olen kuitenkin yrittänyt vältellä valittamista viimeiseen asti ja keskittyä sen sijaan kaikkiin niihin positiivisuuden aiheisiin, joita elämäni pursuaa.

      Yhä edelleen valitan mielestäni liikaa ja turhasta. Useimmiten valittamisen aihe kohdistuu vatsaan (se on esimerkiksi kipeä, ääntelee rasittavasti tai on sekaisin) tai päähän (migreeni). IBS:ssä on sellainen ”hassu” juttu, että siitä syntyy helposti noidankehä; mitä enemmän oireille antaa valtaa, sitä rasittavampia ja rajoittavampia ne ovat. Olen koettanut rikkoa tämänkin noidankehän. Siinä auttaa muun muassa se, että keksin joka päivä viisi – tai enemmän – positiivista asiaa. Tämän päivän positiiviset ovat, että nukuin yhdeksään ilman migreenikohtausta (yhdeksän ja puoli tuntia, jes!), kävin aamulla reippaalla happihyppelyllä enkä liukastunut, tein keppijumpan, on kaunista ja neulomani kaulahuivi edistyy hurja vauhtia.

      Tällaista tänään, päätin kirjoittaa jo päivällä kun tuntui siltä – ja kun oli kerrankin kunnolla aikaa. Positiivista päivää ihan jokaiselle! <3