I am alive!

Eloisaa maanantaita, ihanat! Tämän päivän postauksen aihe syntyi perjantaisesta Juha Tapion keikasta, josta mainitsinkin viimeisimmässä postauksessa. (Okei, myönnän että otsikko on juuri nyt hieman harhaanjohtava: olo ei ole ihan paras mahdollinen koska flunssan takia päällä on jatkuvasti pieni tuskanhiki..)  No, asiaan.

                      Päivähoidossa ja ala-asteella tunsin eläväni – kunnes kiusaaminen alkoi. Vaikka kiusaaminen periaatteessa loppui viidenteen luokkaan, aloin pian oireilla syömishäiriöllä. Totta kai olin tuonakin aikana (fyysisesti) hengissä, mutta en todellakaan kokenut olevani elossa. Kiusaamisen aikana olin jatkuvassa ”valmiustilassa”, kuin kuplassa, mikä esti minua elämästä – eli nauttimasta elämästä. Tätä niin kutsuttua suorittamista kesti siihen asti, että pääsin osastolle. Osaston – ja ennen kaikkea terapian – avulla opin taas elämään. (Huomasin elottomuuteni katsoessani vanhoja rippikuviani ja kiinnitin huomiota silmiini. Suuni hymyili, mutta silmäni eivät.)

                      Perjantaina, Juha Tapion keikalla, huomasin todella eläväni ja olin ”villi”. En välittänyt, vaikka en pysynyt nuotissa enkä osaa edes tanssia. Se oli ihanaa!

                      Tämä postaus jää valitettavan lyhyeksi, mutta nyt on PAKKO mennä nukkumaan – pääasia että sain tärkeimmän sanotuksi. Hyvää yötä, ihanat! ♥ P.S. Tämä kappale sai minut huutamaan kurkkuni käheäksi: https://www.youtube.com/watch?v=nsMrcqA7NL0