What’s going on?

Kirpeää pakkasiltaa, rakkaat lukijat! <3 Anteeksi tuhannesti hiljaiseloni blogin puolella, mutta sanotaanko näin että jälleen sille on syynsä.. Nyt aion kuitenkin hieman raottaa sanaista arkkuani kertoakseni jaksosta psykiatrian suljetulla osastolla näin aikuisiällä.

Kyllä, luitte aivan oikein. Olin syksyllä voinnin romahtamisen vuoksi ensin psykiatrisella osastolla ja sitten asumiskuntoutuksessa. Olin opintoihini liittyvässä seurakuntaharjoittelussa, joka keskeytyi hieman ikävissä tunnelmissa (noin kolmen viikon jälkeen). Toinen ohjaajistani soitti minulle syyskuun 16. ja ”varoitti” koululla järjestettävästä huolipalaverista – ja minähän lähes arvasin, mitä tuleman piti. Ohjaajilla oli herännyt huoli jaksamisestani erinäisistä seikoista johtuen; pyöräilin paljon ilman riittävää ruokamäärää, minulla oli usein pää- ja selkäsärkyjä, myöhästelin jonkin verran (saatanan avaruudellisen hahmottamisen häiriö..), en voinut äidin kuolinpäivänä ottaa asiakkaita… Olin itkenyt silmät turvoksiin ja pään kipeäksi jo kahtena päivänä, mutta palaveri toimi varsinaisena ”patojen avaajana”. Niin pitkän aikaa olin elänyt itsepetoksen verkossa, että tilanteeseen puuttuminen oli valtava helpotus. Asiaan vaikutti mitä todennäköisimmin myös se, että olin nukkunut kolme edellistä yötä surkeasti. Ratkaisevaa hoitoon pääsyn kannalta oli opettajan esittämä kysymys siitä, oliko minulla itsetuhoisia ajatuksia; vastasin myöntävästi, jolloin opettaja lähti yhdessä opon kanssa soittamaan psykiatrian päivystykseen. Ohjaajat jäivät kanssani odottamaan isän saapumista (kiitos heille <3), koska opettaja ei uskaltanut laskea minua pyörällä, ja isän kanssa ajettiin (autolla) psykiatrian päivystykseen. Siellä sanoin, että en pärjää enää kotona ja pääsin akuuttiosastolle keskiviikkoon saakka. Keskiviikkona siirryin kuntoutusosastolle liki neljäksi viikoksi – mikä oli valtava onnenpotku – ja siitä noin pariksi kuukaudeksi asumiskuntoutukseen, mikä sekin oli oikea lottovoitto. Luulenpa, että ellen olisi päässyt hoitoon, olisin luultavasti junanraiteilla; tästä lisää seuraavassa kappaleessa. <3

Mikä minut sitten ajoi niin huonoon kuntoon? Syinä osastolle päätymiseen oli voimakas uupumus, syömishäiriön ja masennuksen paheneminen sekä itsetuhoisuuden lisääntyminen – siis totaalinen romahdus. Miksi tilanne pääsi niin pahaksi? Luulen, että sille ei ole mitään yksiselitteistä syytä, vaan taustalla oli monia syitä. Asiakkaiden elämäntilanteet muistuttivat liikaa omista, käsittelemättömistä ongelmista (äidin kuolema, raiskatuksi – ja sittemmin seksuaalisen ahdistelun kohteeksi – joutuminen, vapaaehtoistyön asiakkaan poismeno) ja jouduin koko ajan pelkäämään entisessä kämpässäni; hissi oli säännöllisin väliajoin veren tahrima ja yöllä kuului usein tappouhkauksia, minkä lisäksi eksä asui kivenheiton päässä.. Akuuttiosastolla tehtiin masennusta mittaava BDI-testi – diagnoosina vaikea masennus - ja vastatessani kysymyksiin pohdin, oliko maailmankuvani todella näin synkkä. Siitä kertoo muun muassa se, että mietin oikeasti vetäväni ranteet auki jos harjoittelu keskeytetään jo toistamiseen (se laitettiin ekan kerran jäihin jo keväällä). Laitan tähän myös akuuttiosastolla kirjoittamani runon, mikä antaa osviittaa pahasta olostani:

Päässä pyörii sata ajatusta,

Mielikin on pelottavan musta

Anteeksi kun olen hajonnut,

Mustaan maahan syvään vajonnut!

Muita olen pystyyn kangennut,

Itse samalla tielle langennut.

Äiti rakas, anna anteeksi;

Suru on puristunut päähäni vanteeksi.

Olen uupunut ja masentunut,

Väsynyt ja ahdistunut.

Onneksi pääsin osastolle tälle;

Vielä voin laulaa – kiitos elämälle! <3

Tällä hetkellä olen todella paljon paremmassa kunnossa, kuin syksyllä. Muutin joulukuun lopulla kokonaan pois asumiskuntoutuksesta uuteen, turvallisempaan asuntoon joka oikeasti tuntuu kodilta. <3 Saan kaupungin järjestämää ohjauspalvelua kerran viikossa ja minulla on selkeä ”lukujärjestys”, josta pyrin pitämään kiinni. Tiskit laitan koneeseen heti syötyäni tai ruokaa laitettuani/leivottuani, jolloin edellisen kämpän kaltaista massiivista tiskivuorta ei pääse muodostumaan. Myös asumiskuntoutuksesta tutuksi tulleen kertaviikkoisen siivouspäivän olen ottanut tavaksi – ja maksullinen pyykkitupa (2,5 €/viikko) on kieltämättä oiva motivaattori pyykkivuoron varaamiseen joka viikko. ;) Masennuksen kanssa kamppailen edelleen, mutta se on enää keskivaikeaa sorttia, ja syömishäiriö pysyy melkolailla kurissa syömällä säännöllisesti ja riittävästi. Hiljalleen, päivästä riippuen, kohti valoa (niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin) <3

Ohhoh, tästähän tuli ihan kunnon ”kilometripostaus”! :D Seuraavaksi voisin kertoilla, millaista osastolla ja asumiskuntoutuksessa ihan käytännön tasolla oli – jospa kykenisin siihen alle vuoden sisällä (fail).. Ihanaa viikonlopun jatkoa ihan jokaiselle ruudun takana ja muistakaa, että olette kaikki ihania ja rakkaita! <3 P.S. Tästä tuli osastolla yksi suosikeistani: https://www.youtube.com/watch?v=uiiLJd6TMFA P.S.2. Muistan, kun ekana yönä en kehdannut pyytää unilääkettä ennen neljää, eli neljäs paska yö putkeen :D P.S.3. Kiitos kaikille hoitajille ja muille potilaille/kuntoutujille; nostitte minut taas jaloilleni! <3

Living with depression

Häikäisevän kaunista, mutta suatanan liukasta ja sangen tuulista tiistaita, rakkaat lukijat, ja kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle 2020! Tänään hieman valotan sitä, mitä on elää keskivaikean masennuksen kanssa. Pohjustuksena sen verran, että olin uusiutuneen syömishäiriön takia syys-lokakuun ravitsemuskuntoutuksessa, missä myös tuli masennusdiagnoosi.

                      Mistäs sitä aloittaisi.. Elämä masennuksen kanssa on aika perseestä – siis huonoimpina päivinä. Näinä huonoina päivinä saattaa olla suuri saavutus saada itsensä ylipäätään sängystä ylös ja laittaa tiskialtaassa liian kauan lojuneet likaiset astiat koneeseen. Siivonnut olen viimeksi aivan liian kauan sitten, mutta ilo on ylimmillään niinä hetkinä, kun olen heilunut imurin varressa ja pölykerroksen alta paljastuu oikea koti. Myös ruoanlaitto on merkittävä edistysaskel. Muutoinkin masennus ja syömishäiriö tuntuvat kulkevan käsikynkkää: kun masentaa ja ahdistaa, olen saanut itseni kiinni ajattelemasta sellaista, kuten ”Miksi edes vaivautuisin syömään kun elämä on muutenkin paskaa”. Listasin taannoin yleisimpiä lausahduksia, joita masentuneelle sanotaan, tässä muutama poiminta:

• ·         ”Aattelet vaan positiivisesti niin kyllä se siitä”
• ·         ”Ota ittees niskasta kiinni ja piristy”
• ·         ”Et sä voi pistää kaikkea toimettomuuttas masennuksen piikkiin” (kyseessä keskustelu erään ihmisen kanssa siitä, miksi en ole pitkään aikaan käynyt pyykillä)
• ·         ”Lähet vaan lenkille niin kyllä se siitä sitten”
• ·         ”Kyllähän kaikkia joskus vähän väsyttää”

Erityisen pahalta tuntuu kuulla jokin edellä mainituista lausahduksista sellaisen ihmisen suusta, joka itse on läpikäynyt masennuksen.. Se, mihin masennus ehkä eniten vaikuttaa arjessa, on kyvyttömyys itkeä. On ollut lukuisia sellaisia tilanteita, joissa oikein kunnon itku olisi auttanut, mutta en ole yksinkertaisesti pystynyt itkemään kertaakaan sitten lokakuun (lähtiessäni kuntoutuksesta, sitä ennen edellisen kerran kyynelet tulivat ehkä heinä- tai elokuussa). Se on kuulkaas aika helvetin raskasta, kun itkettää tosi paljon, mutta se ei vaan onnistu. Lokakuun itkunpuuskan jälkeen sain kuuden päivän migreeniputken, joka onneksi katkesi ilman vierailua tipassa.

                      Mutta niin, mikä sai minut sairastumaan? Joku ehkä huomasikin edellisessä postauksessani, että minulle tehtiin ”jotain todella pahaa”. Äidin kuolema yksistään olisi riittänyt vastoinkäymiseksi, mutta sen lisäksi jouduin pitkään jatkuneen seksuaalisen ahdistelun ja raiskauksen yrityksen uhriksi. Että silleen.. Onneksi se aurinko paistaa välillä risukasaankin: sekä masennus että syömishäiriö on edelleen läsnä elämässä, mutta nykyään ehkä 2-4 päivänä viikossa kun aiemmin oireita oli päivittäin. Avohoidon työntekijäni on huipputyyppi ja erittäin pätevä työssään, ja hänen tuellaan pystynen pitkällä tähtäimellä luopumaan kontrollista siinä määrin, että esimerkiksi itkeminen mahdollistuu taas. Sain myös maksusitoumuksen psykofyysiseen fysioterapiaan, koulukin alkaa huomenna ”ihan kunnolla”.

                      Tämänkertainen postaus ei ollut kevyimmästä (tai lyhyimmästä :D) päästä, mutta halusin avautua tilanteestani. Katsotaan, koska saan aikaiseksi kirjoittaa seuraavan kerran; olette rakkaita! <3 P.S. Yksi uusi suosikkini: https://www.youtube.com/watch?v=kkcffy0iuuY

Dear body - a letter to my body

Tervehdys pitkästä aikaa, te lukijani siellä ruudun toisella puolella! Jos teitä siis vielä on, kun edellinen postaus ilmestyi liian kauan sitten.. Reiluun puoleen vuoteen on mahtunut paljon: äidin kuoleman lisäksi eräs toinen asia "hajotti" minut pahoin (minulle tehtiin jotain todella pahaa). Tuon teon lisäksi olen myös joutunut hyvästelemään yhden todella tärkeäksi muodostuneen henkilön lopullisesti, ja kaikki tämä yhdessä on saanut minut sairastumaan uudelleen syömishäiriöön. Syöminen on kyllä jo lähes kunnossa, mutta jatkohoito on kuitenkin tarpeen. Olen alkanut seurata YouTuben puolella erästä "kehopositiivisuuslähettilästä" ja hänen innoittamanaan päätin kirjoittaa kirjeen keholleni.

Rakas keho! Anna anteeksi kaikki ne lukemattomat kerrat, kun olen pitänyt sinua äärimmäisessä nälässä ja muulla tavalla laiminlyönyt sinua (esimerkiksi puremalla). Noina hetkinä kokemani ahdistus on ollut niin valtavaa, että olen tehnyt huonoja valintoja yrittäessäni helpottaa sitä. Kun sairastuin syömishäiriöön, sinun rääkkäämisesi tuntui ainoalta vaihtoehdolta hallita kaoottista ympäröivää maailmaa - monen vuoden kiusaamispiina, luokassa "villinnyt" herkkulakko ja kodin latautunut ilmapiiri olivat se viimeinen naula arkkuun.

Rakas keho! Olet yrittänyt viestiä pahoinvoinnistasi kehittämällä osteoporoosin. Tuntuu pahalta, että en koskaan voi saada lasta alateitse, koska se voi murtaa minun lantion tai vahingoittaa vauvaa - ja vain, koska olen laittanut sinut kärsimään helvetillisen rääkin.

Rakas keho! Olen jo kertaalleen onnistunut pitämään sinua siedettävänä, jopa kauniina/viehättävänä, joten uskon sen vielä joku päivä olevan mahdollista uudelleenkin. Pahoin vain pelkään, että koska sinulle tehtiin jotain anteeksiantamatonta, en ehkä voi enää nauttia niinkin normaalista ja upeasta asiasta kuin hellä kosketus romanttisessa mielessä.. Tai ehkä voinkin, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi.

Rakas keho! Lupaan vastaisuudessa opetella taas pitämään sinua ystävänä. ♡ Rakkaudella, Heini

Tällaisia mietteitä, muistakaa rakastaa itseänne ja toisia. ♡ Tässä vielä loppuun Johanna Kurkelan vanhempaa tuotantoa: https://youtu.be/Pm0v3AwENuo

What's going on right now

Pohdiskelevaa sunnuntaita, rakkaat! Päätin herätellä blogini extrapitkiltä talviunilta (katsotaan, kauanko se jaksaa pysytellä hereillä).. Olen pohdiskellut paljon asioita viime aikoina ja kipinä tähän postaukseen syttyi kehotuksesta saada kiinni normiarjesta. Pahoittelen jo valmiiksi ihan überpitkää tekstipurkausta, toivottavasti jaksatte tämän lukea!

Surussa velloja täällä hei! En edes halua päästää irti surusta: elän menneessä, käyn joka päivä äidin haudalla, ajattelen äidin kuolemaa ihan joka hetki, en välitä itsestäni enkä kavereista, saati koulusta...

Tai hetkinen, kelataas vähän taaksepäin. Täytänkö minä nuo ylhäällä luetellut "tuntomerkit"? Tietääkseni en, vaan päin vastoin pyrin jatkuvasti jatkamaan elämässä eteenpäin. Käyn äidin haudalla keskimäärin kerran (kahdessa) kuussa, pidän huolta kaverisuhteistani ja itsestäni, ja kouluun yritän jaksaa keskittyä täysillä. Elän mahdollisimman normaalia arkea iloineen ja suruineen. Okei, siivous on ehkä vähän retuperällä, mutta sitä se oli kyllä jo kauan ennen äidin kuolemaa.

Kyllä, muistelen äitiä joka päivä (kuten mielestäni täytyykin, kuolluttakaan ei saa unohtaa), mutta hänen kuolemansa nousee kunnolla mieleen vain ehkä kerran, pari viikossa. Ikävä on, mutta se on muuttanut muotoaan. Ja joo, silloin tällöin tulee halu katsoa kuvia äidistä (kuolinvuoteella)/lukea osanottoviestejä/selata äidin kanssa käytyjä keskusteluja - mutta toisaalta, eikö tämä ole ihan normaalia jokaiselle läheisensä menettäneelle, riippumatta siitä, kauanko tämän kuolemasta on? Edelliseen viitaten, lasken edelleen, montako kuukautta äidin kuolemasta on, koska se jollain tapaa lohduttaa minua.

Yritän aktivoitua blogin pitämisen suhteen, mutta en lupaa mitään, koska sain harjoittelupaikan. Olette ihania, muistakaa se! <3 P.S. Kuuntelin tämän tänään ekaa kertaa ja ihastuin: https://www.youtube.com/watch?v=7Ebeq8MTxKc

The most beautiful angel of heaven

Kirpeä syystervehdys, rakkaat lukijat! Blogini tuntuu hiljentyneen täysin, mutta sille on syynsä: äiti sairasti reilut kaksi vuotta parantumatonta syöpää, ja sai viime viikonloppuna, lauantain vastaisena yönä kolmelta ikirauhan ja levon. Äiti oli kuollessaan ihan superkaunis, Taivaan Kaunein Enkeli (sain olla laittamassa häntä hoitajan kanssa). Hänen muistokseen julkaisen tämän postauksen..

Äiti. Henkilö, joka kantaa sinua kohdussaan 9 pitkää kuukautta tai muutoin ottaa sinut siipiensä suojaan. Henkilö, joka rakastaa sinua pyyteettömästi kaikkine vikoinesi ja mokinesi. Henkilö, joka nostaa sinut pystyyn ja hoitaa haavasi kaaduttuasi. Henkilö, joka opettaa sinulle elämäsi tärkeimmät arvot. (Henkilö, joka tarkastaa jokaisen englanninaineesi havitellessasi parempaa arvosanaa.) Henkilö, jonka menettäminen sattuu kuin veitsi sydämeen. Henkilö, jota sinä rakastit - ja rakastat - koko sydämestäsi. 

Elise. Wikipedian mukaan Elise on lyhennys nimestä Elisabet; hepreaksi Eliseba, "Jumala on valani" tai "Jumala antaa avun". Elise oli kiinnostunut etymologiasta, mutta ihmisenä hän oli äärimmäisen lempeä, aurinkoinen, empatiakykyinen ja rakastettava persoona. Hän ei koskaan ajatellut itseään, vaan laittoi aina kaikki muut etusijalle.

Kiitos aivan kaikesta, äiti, ja hyvää Taivasmatkaa! Rakkaus ei koskaan kuole; se on "väkevämpi kuolemaa".

Sydän on tuhansina palasina, mutta pikku hiljaa se korjataan.. Äiti lähti aivan liian äkkiä, mutta elämä kantaa ja aika parantaa haavat. Oli lohdullista nähdä hymy hänen kasvoillaan. Yritän tästä lähtien taas panostaa blogiin enemmän; olette rakkaita! P.S. Tämä on IHANA: https://www.youtube.com/watch?v=HK1J4s2GesA

”Childhood made of glass”

Flunssaista sunnuntaita, ihanat lukijani (nappasin rakkaalta viestimieheltäni flunssan)! Minua ei pitkään aikaan ole hävettänyt näin paljon; viimeisin postaus on näemmä ilmestynyt VIIME VUODEN SYYSkuussa..! Sille on monia syitä, mutta nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja julkaista tekstiä. Kuten ehkä osa teistä tunnistaa, tämä postaus käsittelee ”lasista lapsuutta” – eli alkoholin väärinkäyttöä vanhemman taholta. Aihe on minulle rankka, joskin olen jo pitkään halunnut avata teille tätä ”mörköä”..

                      Muistan elävästi, että lapsuudessa erityisesti juhannuksia varjosti pelko isän juomisesta. Liian monta kertaa nimittäin oli käynyt niin, että alkoholi maistui isälle vähän turhan hyvin, ja hän oksensi humalassa minun sänkyyni (noissa tilanteissa minä nukuin äidin vieressä ja isä minun sängyssäni). Muistan myös erään juhannuksen, kun kiipesin entisen parhaan ystäväni isän syliin ja kysyin, miksi aikuisten on aina pakko juoda; viereisestä huoneesta kuulunut oksentamisen ääni kertoi isän menneen taas liian pitkälle. Juhannuksen lisäksi isä tuntui innostuvan juomaan liikaa myös erään tuttavapariskuntamme sekä tätini ja hänen miehensä seurassa (mitä valitettavasti tapahtuu edelleen). Isästä tuli kännissä ollessaan esille kaksi eri puolta: nallekarhu ja pelottava hirviö. Minulle on jäänyt erinomaisesti mieleen eräs ”aikuisten ilta”, kun olin jo menossa nukkumaan. Sanoin keittiössä istuneille isälle ja vieraille, että ei tarvitse laskea volyymia, olen kyllä tottunut nukkumaan myös melussa. Leukani melkein tippui lattiaan, kun isä tokaisi, että ”on se tuo meidän Heini niin ihana ja huomaavainen”! Valitettavasti tuosta nallekarhusta tuli usein hetkessä se pelottava hirviö; valmis aloittamaan väittelyn pienestäkin väärin sanotusta termistä ja kirosanoja lenteli jopa enemmän kuin selvinpäin (erittäin vahvat mielipiteet).. Kolmisen vuotta sitten uskaltauduin kertomaan äidille, miltä isän juominen on minusta tuntunut. Yritin saada hänet ymmärtämään, että joudun pelkäämään ja olemaan varpaillani joka kerta, kun isä juo; alkoholinkäyttö aiheuttaa isälle myös tasapainon heikkenemistä à monen monta kertaa hän on kaatunut lyöden päänsä ja kerran hän reväytti lonkan ojentajansa yritettyään kännissä spagaattia – siinä tietenkään onnistumatta. Äiti väitti ymmärtävänsä, mutta tiesin kyllä, että ei hän oikeasti ymmärtänyt..

                      Nykyään isän juominen pysyy hyvin aisoissa, paitsi silloin, kun saman pöydän ääressä istuu isän lisäksi tuttavapariskunta tai tätini ja hänen miehensä. Isä ei oikeastaan juo käytännössä lainkaan, mistä on itse asiassa kiittäminen äidin syöpää. Äiti ei nimittäin sytojen takia pysty nauttimaan ollenkaan alkoholia ja luulen, että isäkin on solidaarisuudesta juomatta. Myös viime juhannuksena isä oli ”kiltisti”.

                      Pahoittelen rankkaa sisältöä, mutta tuntui tärkeältä avautua tästä aiheesta. Vielä minä joskus kerron myös siitä mielipiteestäni kauneusleikkauksiin.. :D Nyt lähden iltapalalle ja sitten nukkumaan, hyvää yötä ihanat! P.S. Yksi koskettavimmista videoista, jotka olen nähnyt: https://www.youtube.com/watch?v=4y-CBtzAsWM

From prisoner to independent

Seesteistä sunnuntaita, rakkaat lukijani! Olen enemmän kuin pahoillani hiljaiselostani täällä blogin puolella; olen tällä hetkellä harjoittelussa sairaalassa (reilun tunnin päästä pitäisi olla jo nukkumassa koska huomenna on "ah niin ihana" aamuvuoro).. Nyt kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa niin sanotusti one shot-novellin. Enjoy!

Elettiin kesää 2011 ja laskelmieni mukaan olin seurustellut anoreksian kanssa pian kolme pitkää vuotta. Suhteemme oli pikku hiljaa kehittynyt flirttailun kautta kuherteluksi, ja nyt olimme kärsimysvaiheessa; mitä enemmän minä kärsin, sitä enemmän anoreksia nautti, mikä oli omiaan heittämään sille bensaa liekkeihin. Aluksi viehätyin anoreksian taidoista kietoa minut pikkusormensa ympärille, mutta pikku hiljaa tuo alkuaikojen viehätys oli alkanut hiipua. Aloin olla kurkkuani myöten täynnä minut kahlinneen tyypin typeriä sääntöjä ja ankaria rutiineja, jotka tekivät elämästäni päivittäistä selviytymiskamppailua.

Päivästä toiseen kävin kamppailua kukistaakseni tuon peikon. Eräänä päivänä tartuin jäätelötuuttiin, joka oli kuin kutsu anoreksian vierailulle. Tässäpä herkullinen tilaisuus sanoa suorat sanat, ajattelin.

-        -  Kuulehan nyt, aloitin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Minä alan olla kyllästynyt tähän meidän suhteeseen.

-        -  Mitä muka tarkoitat? kuului halveksuva kysymys.

-        -  Sitä, että en jaksa enää tätä jatkuvaa ahdistusta ja syyllisyyttä, jota minussa aiheutat. Olen kyllästynyt siihen, että joudun joka päivä käymään tämän helvetillisen taistelun, joka repii minut hajalle! huusin ja tunsin, kuinka kurkkua kuristi ja silmissä sumeni. Tiesin kyllä, minkä alkusoittoa se oli.

-        -  Luuletko sinä, säälittävä pikku penikka, että voit potkaista minut pellolle tästä suhteesta? Onnea vaan yritykseen, anoreksia sanoi ilkkuen ja nauroi räkäisesti päälle.

Pian tunsin, kuinka ensimmäinen kyynel vierähti poskelleni. Tunsin taas hävinneeni.

Ihmismieli on ihmeellinen kapistus. Olin valmis tekemään mitä tahansa päästäkseni vapaaksi anoreksian kahleista. Niinpä eräänä elokuun päivänä keräsin kaiken rohkeuteni ja käytin hyvää mielikuvitustani luomaan vision, jossa seisoin jyrkän kallion kielekkeellä. Anoreksia seurasi minua nykyään kaikkialle, joten sain sen seurakseni myös tuolla kalliolla.

-        -  Mitä me täällä tehdään? anoreksia ihmetteli ja olin näkevinäni sen leimuavissa silmissä häivähdyksen pelkoa.

-       -   Halusin hyvästellä sinut näyttävästi, vastasin hymyillen. Sitten hengitin syvään ja tönäisin anoreksian suoraan kalliolta alas.

-       -   EEEIII! kuului korvia raastava huuto peikon suusta sen kiitäessä hurjaa vauhtia synkkään rotkoon.

-       -   Tervemenoa vankeus, hymähdin ja käännyin kannoillani. Tervetuloa vapaus.

f

k  Eipä tullut lupaamaani postausta kauneusleikkauksista, jospa "ensi kerralla" sitten.. Nyt lähden iltapalalle ja pian nukkumaan; nukkukaa hyvin ja siunattua alkavaa viikkoa, ihanat! P.S. Tässä yksi uusi suosikkini: https://www.youtube.com/watch?v=vbQXQtQAIms